Työnantajapuolen parhaita propagandavälineitä ovat asiaan liittyvät luvut, joita on myös ahkerasti vilauteltu, ja jotka ovat annetuista kannanotoista päätellen purreet - ainakin tähän nettiä käyttävään kansanosaan: Lakon ymmärtäjiä on selvästi vastustajia vähemmän, ja yksittäiset järkiperustelut hukkuvat ahtaajien vuosiansioita epäuskoisena toistelevien akateemisten pätkätyöläisten katkeraan floodaukseen.

Ja onhan se lakkoilu kallista: Kun 3000 Joonaa ja Jarkkoa päättää olla pakkaamatta ja purkamatta laivoja, siitä aiheutuu päivässä kansantaloudelle arviolta 100-160 miljoonan euron vahingot, jälkimmäisen luvun ollessa lähempänä lamaa edeltävää tilannetta ja ensimmäisen vastatessa suurin piirtein viime vuoden lamasyksyä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että päivähinnalla maksaisi helposti Ylen osuuden kohumusiikkitalosta ja päälle vaikkapa kansallisoopperan vuotuiset valtiontuet 2-3 kertaa.

Vastustaminen on siis helppoa, eikä tarvitse olla oraakkeli huomatakseen, että lakko sattuu pahimmin juuri kotimaiseen työhön. Suomen teollisuus on vientivetoista investointiteollisuutta, ja jo muutaman päivän katkokset tavarankulussa sammuttavat tehtaita ja aiheuttavat kauppojen menetyksiä. Samalla työpaikkoja siirtyy pysyvästi ja peruuttamattomasti ulkomaille, ja meille kaikille jää taas vähemmän yhteistä hyvää jaettavaksi.

Syyttävät sormet osoittavat varsin yksipuolisesti ahtaajia, esimerkiksi Teknologiateollisuuden puheenjohtaja Jorma Eloranta totesi torstaina, että “3 000 ahtaajaa vaarantaa yli 200 000:n teknologiateollisuudesta suoraan leipänsä saavan toimeentulon.” EK onkin julkisuudessa tehnyt hyvää työtä vastuun vierittämisessä, sillä se mitä lakon yksipuolisesti tuomitsevat eivät nyt huomaa tai halua muistella, on se tosiseikka, että tässähän on nyt käynnissä ihan tavallinen liittokierros (olkoonkin, että se sopii nykyiseen taloustilanteeseen yhtä saatanan huonosti kuin nyrkki hanuriin). Niin, ja mehän muistamme, että liittokierrokset ovat tarpeen, koska EK itse oli romuttamassa hyvin palvellutta Tupo-järjestelmää vuonna 2008. Samalla räjäytettiin olemattomiin yksi Suomen kilpailukyvyn tärkeimmistä kulmakivistä - pitkät työrauhat.

AKT on toki lähtenyt rauhanneuvotteluun joukkotuhoasein, sitä en kiistä. Tupottomuuttakin on tässä tapauksessa kyseenalaista käyttää verukkeena, koska ahtaajat ovat perinteisesti jättäytyneet kokonaisratkaisun ulkopuolelle milloin se on ollut liitolle itselleen edullista. Solidaarisuutta vaaditaan, mutta ollaanko itse solidaarisia esim. juuri vientiteollisuudesta leipänsä saaville? Ymmärrän kuitenkin periaatteen tasolla tavoitteet ja valitun välineen hyvin: Totta kai lyhyen koulutuksen ja erittäin helposti korvattavissa olevan työvoiman intresseihin kuuluu sopeutumisrahan kaltaisiin järjestelyihin pyrkiminen ja määräaikaisen työvoiman käytön rajoittaminen vakinaisten korvaajana. Sitä en ymmärrä, miksi 3000 vakituisen työntekijän muhkea eroraha nähdään jotenkin kynnyksenä työnantajapuolella? Yhden päivän lakkoilun hinnalla kun kustantaisi jokaisen ahtaajan sopeutumisrahat. Antakaa monoa vaikka kaikille ja teettäkää duuni tulevaisuudessa määräaikaisilla, ei tuo ole eurooppalaisittain edes erityisen korkea hinta!

Looginen seuraus lakosta on sen lopputuloksesta riippumatta se, että tulevaisuudessa vakituisten ahtaajien määrä tulee laskemaan ja määräaikaisen työvoiman käyttö merkittävästi  lisääntymään. Työnantaja ei tykkää olla kenenkään armoilla. Tämä ei ole mitenkään huono asia muille kuin niille 3000:lle Joonalle ja Jarkolle, jotka eivät tulevaisuudessa tule saamaan sitä kohuttua 47000 euron vuosiansiota trukkia kuskaamalla. Osa-aikaisuudet kuuluvat 2000-luvulle, ja mihin sen paremmin kuin kausiluonteisiin töihin?

Kansantalouden toipumisen kannalta nykyinen neuvottelusysteemi on kuitenkin perverssi, koska se mahdollistaa seurauksiltaan ylimitoitettujen aseiden käytön tilanteessa, jossa ollaan juuri toipumassa itsenäisyyden ajan pahimmasta bruttokansantuotteen notkahduksesta. Vanhasen esiintyminen kansakunnan omatuntona tai abstraktioilta näyttävät etukäteislaskelmat lakon seuraamuksista eivät kuitenkaan säväyttäneet neuvottelujen osapuolia. Henkilökohtaisesti oudoksun myös työnantajapuolen ja valtakunnansovittelijan passiivisuutta: AKT on ilmoittanut  halukkuutensa jatkoneuvotteluihin alusta lähtien, josta huolimatta lakon annettiin jatkua yli viikonlopun. Ehkä reaaliset seuraamukset peruuntuneiden kauppojen ja suljettujen tehtaiden muodossa hiukan ravistelevat.

EK:n haaveet pakkosovusta, eli käytännössä avainalojen työntekijöiden “rauhaanpakottamisesta”, tuskin tulevat toteutumaan lähitulevaisuudessa, mutta myöskään nykylinja ei voi jatkua. Tässä pitäisi nyt itse kunkin kerrata hiukan Nashin Equilibriumia ja ryhtyä ideoimaan 2000-luvulle paremmin soveltuvaa kolmikantamallia.

Olen pelannut M.A.G:ia viimeisen kolmen viikon ajan, ja pelitunteja on ehtinyt kertyä parin kolmen vuorokauden edestä, mutta en ole vielä valmis antamaan lopullista tuomiota. Välillä täytyy myös hiukan jäähdytellä ettei kyllästyminen iske, ja siihen sopi hienosti tämän hetken ehdottomasti lahjakkaimpiin pelitiimeihin kuuluvan Biowaren (Bioshock, Mass Effect) uusin eepos, Mass Effect 2. Pelasin ME2:n halki viime viikonloppuna, ja kyllä taas avaruusooppera maistui.

Mass Effect 1:n juoni ei juuri erottunut siitä, mitä me genren harrastajat olemme tottuneet näkemään viimeisen viidentoista vuoden aikana moneen kertaan jopa havumetsä-scifissä: on muinaista uhkaa, uskollisia liittolaisia ja raisua interracialia. Peli erottui yksinkertaisesti sillä, että se onnistui käärimään tarjottavansa loistavan toteutuksen, hyvän käsikirjoituksen ja aika-harvoissa-kohdissa-nolon näyttelytyön maistuvaksi paketiksi.

ME1:n punainen lanka oli nopeasti selitettynä siinä, että hulluksi tullut galaktinen agentti Saren ajeli isolla avaruusaluksella ympäri tunnettuja tähtijärjestelmiä tekemässä pahojaan pelaajan juostessa perässä. Juonen tiivistyessä kävi ilmi, että tarinan pahis ei olekaan itse Saren, vaan hänen kiesinään toimiva Sovereign-niminen avaruuslaiva. Sovereign osoittautui muinaisen superrodun - reaperien - viimeiseksi edustajaksi. Reaperit (lähin suomennos olisi ehkä puimurit) ovat vastuussa noin 50 000 vuoden välein sattuvista sivistyneiden kansojen joukkotuhoista, eikä niitä mielellään ottaisi galaksiin yhtään enempää kuin sen pakollisen viimeisen (shadows & vorlons anyone?).

Sovereign juoni kuitenkin koko galaksin laitamilla notkuvan suurilukuisen possensa tuomista Linnunradan pitopöytiin avaamalla tähtiportin sivistyneiden lajien pääkaupunkina ja neuvonpitopaikkana toimivaan Citadeliin. Apunaan reaperilla oli galaksin paras agentti ja nuori konerotu gethit. Pelaajahahmon virkaa toimittava komentaja Shepard saa kuitenkin tovereineen avaruuskalmarin ja muun jengin touhut viime hetkessä estettyä ja tarina päättyy näennäisen hyvin.

Vaikka välitön tuho estyy, uhka jää ykkösosan lopussa kuitenkin ilmaan roikkumaan, sillä gethit eivät lähteneet mihinkään, eikä tieto linnunradan reunamilla vaanivista hyperälykkäistä, vuosimiljoonia vanhoista Keskustan kannattajista motivoi ummistamaan silmiä iltaisin. Pelaajahahmo Shepard on varma, että jatkoa seuraa, ja omistautuu galaksin pelastamiselle (pelaajan määritellessä onko sankari kirkasotsainen moralisti, häikäilemätön mulkku, vai jotakin siltä väliltä).

En spoilaa kenellekään kakkosen juonta tarkemmin ruotimalla, mutta pikkuisen alusta kehtaan paljastaa (älkää lukeko eteenpäin, jos meinaatte, että hys hys siitäkin vähästä):

Tarina alkaa Shepardin kuollessa tuntemattoman avaruusaluksen tulitukseen, jota seuraa parin vuoden gappi, jonka jälkeen kuolleista kokoon kursittu sankari herää Cerberos-säätiön klinikalta. Cerberoksen johtaja, salaperäinen Itsevalaiseva Mies (tai jokin siihen suuntaan), briiffaa Shepardin lyhyesti kahden vuoden aikana tapahtuneista sattumuksista ja pistää pelaajan heti kentälle katsomaan miksi tunnetun avaruuden laitamilla olevat ihmissiirtokunnat eivät vastaa puhelimeen.

Arvatenkin paljastuu kauheita: inhottava hyönteisrotu collectors (kerääjät, huu, kylläpä on pahaenteinen nimi) ovat johtajansa Harbingerin (kuka piru näitä nimeää?) kanssa abduktoineet siirtokuntakaupalla ihmisiä tuntemattomiin tarkoituksiin ja abduktoivat lisää, jos pelaaja ei niitä pysäytä. Shepardia ei helposti huijata, hän on alusta lähtien sitä mieltä että puimurit ne on saatana kaiken takana. Kerääjät ovat kuitenkin välittömämpi uhka, ja niiden pysäyttämiseksi on kerättävä kasaan joukko spesialisteja, jotka asuvat ympäri Linnunrataa. Siitä se sitten lähtee, ja pitää otteessaan sellaiset 30-40 tuntia.

ME1 ei ollut roolipeli, se oli interaktiivinen toimintaelokuva kaikkine asiaan kuuluvine elementteineen. Kakkonen vetää homman vielä virtaviivaisemmaksi ja keskittyy vain kahteen seikkaan: Juoneen ja taisteluun. Homma etenee adhd-sukupolvelle sopiviksi pätkiksi rytmitettynä hienosti,  ja ainakin itselleni itse tarina alkoi lopussa merkitä sen verran enemmän kuin taistelukohtaukset, että laskin tavoistani poiketen vaikeusastetta välttääkseni turhia latailuja hyvän flow:n keskellä.

Taistelut on ovat visuaalisesti upeita, vaikka toivoinkin yhden pelaajan fps:t pääosin jättäneenä hieman taktisempaa otetta. Aseita, biotiikkaloitsuja ja suojia on riittämiin, ja niitä parannellaan Shepardin fregatin labrassa tutkimalla. Hiukan kiusaa pelkkä tuikuttimien käyttäminen kun ehti jo Gears of Warissa tottua moottorisahaan… Myöskään minkäänlaisia kranuja ei kakkosen kentille kuulu, mutta ehkä ne on menneet Shepardin talviunen aikana muodista kuin disko.

Ykkösen iloja oli paitsi hienosti kehitelty juoni, myös toimiva henkilökemia tiimin välillä. ME2 petraa tälläkin saralla, ja tiimiinsä todella kiintyy. Kaikki hahmot on hyvin kirjoitettu, ja näyttelijäkaarti on peliksi harvinaisen nimekäs. Myös romanssia on luvassa, hyvällä maulla tietenkin. Itse ilahduin siitä, että ykkösessä ilmeisesti sakkolihaa ollut quarianilainen Tali’Zorah nar Rayya on tullut parissa vuodessa naimaikään. Edellisen osan heiloillekin voi toki olla uskollinen, joka ehkä palkitaan kolmosessa, tai sitten ei, mistä sen tietää.

Mass Effect 2 on melkein täyden kympin peli, jonka viimeinen silaus ovat sen mainiot yksityiskohdat ja huumori. Olin jo aikeissa laittaa XBoxin pakettiin ja myyntiin, mutta perkeles pitää se kolmonen vielä katsoa.

ps. Nauroin Aboman kanssa Darth Vaderin sänkypuheilta kuulostavaa “I will show you true power”-heittoa, mutta muuten traileri on aika myyvä. Parempi kuin Star Trekissä.

ps. Kuten edellisessäkin ME:ssa, tallennetut pelit kannattaa säästää seuraavaa peliä silmällä pitäen. Tarinaan saa kummasti jatkuvuuden tunnetta kun näkee miten edellisen osan valinnat haarauttavat pelipuuta

Vastaus on yksinkertainen: Laadusta ei voida puhuakaan, jos kannattavuutensa kanssa tuskailevat yritykset hoitavat asiakassuhteensa joko vasemmalla kädellä tai täysin perse edellä.

Tavallisin esimerkki ilmiöstä ovat lehtitalot ja operaattorit, jotka kohtelevat olemassaolevia asiakkaitaan itsestäänselvyyksinä ja tarjoavat roisimmat alennuksensa vain uusille asiakkaille: Uuden lehtitilauksen saa jopa puoleen hintaan kestotilauksen jatkoon verrattuna [1] ja liittymän avaajalle tarjoillaan maksuhuojennuksia ja muita etuuksia siinä mitassa, että vanhojen asiakkaiden maksuja joudutaan kohottamaan jotta homma pysyy kannattavana.

Joillakin aloilla kyse ei niinkään ole osakkeenomistajien alhaisten tarpeiden epätoivoisesta tyydyttämisestä, vaan yksinkertaisesti hallinnollisten taitojen puutteesta. Näin on esimerkiksi monella putki-, sähkö- ja kirvesmiehellä, joista jokainen on nykyään olevinaan yrittäjä, mutta ei kuitenkaan omaa pienintäkään käsitystä siitä miten hommat kannattaisi aikatauluttaa ja järjestellä. Tuloksena on kaaos, jossa asiakas saa olla tyytyväinen jos löytää sähkärin työmaalta edes nukkumasta krapulaansa.

Esimerkkejä on loputtomasti. Lähettejä, jotka eivät toistuvista huomautuksista huolimatta tajua, että olet päivisin töissä. Myyjiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa auttaa sinua hankkimasi kannettavan tietokoneen takuuasioiden kanssa. Softatoimittajia, jotka ottavat rahasi ja juoksevat.

Tämänkertaisen kärinän syy on kuitenkin käyttämäni huoltamo. Käytän erästä nimeltä mainitsematonta porilaista Dodge-merkkihuoltoa hoitamaan ajoneuvoni määräaikaishuollot. Tämän reilun kahden vuoden aikana, jona auto on minulla ollut, on huoltoyritys ryssinyt lähes kaiken mitä näinkin yksinkertaisessa asiassa ryssittävissä on: Aikataulut ovat menneet pieleen, osia on jäänyt vaihtamatta, toisinaan taas on vaihdettu vääriä osia. Kaiken kruunaa häpeämätön laskutus: Juuri suoritettu 75000 kilometrin huolto tuli maksamaan työnantajalleni 544,7 euroa! Lisäksi Firma menetti neljän tunnin laskutuksen huoltamon aikataulutöpeksinnän seurauksena >:O

Suomessa on herättävä näkemään asiakaspalvelu laatutekijänä ja kilpailuvalttina. En millään malta uskoa, että hyvän asiakaspalveluprosessin ylläpito tulee niin kalliiksi, että mieluummin lasketaan miten paljon negatiivista palautetta ja asiakaskunnan vaihtuvuutta siedetään. Suomalainen työ maksaa - se on fakta - mutta pitäisi ymmärtää, että väärässä paikassa säästäminen on kallista. Suomalaisten palvelujen korkean hinnan perusteena tulee olla muiden tekijöiden mukana korkea laatu ja sitä ei saavuteta jos asiakastyytyväisyys kyntää pohjamutia.

Yksityinenkin ammatinharjoittaja voi muuten kehittyä asiakaspalvelijana pitämällä huolta ammattitaidostaan ja ulkoistamalla ne asiat, joita ei osaa tai halua tehdä itse. Ei tartte olla niin avuton.

Mikä taso sitten on riittävä? Lukekaapa esimerkiksi Okinawalla asuvan Yoen asiakaspalvelukokemuksia japanilaisesta pankista. Huomioimisen arvoista on, että kyseessä ei ole Kiinan tai Intian kaltainen halpatyömaa, vaan maailman toiseksi suurin kansantalous.

ps. MAGin julkaisupäivä on tänään. Jos hyvin käy, saan kappaleeni jo tänä iltana.

–

[1] Yksi syy siihen, miksi minulle ei tule yhtään itse maksettua aikakauslehteä tällä hetkellä.

Playstation näyttää täyttävän hyvin olohuoneen viihdekeskukselle asettamani vaatimukset: On ylöspäin skaalaava sd-mediatoisto, suurta massamuistia hyödyntävä mp3-playeri ja teräväpiirtoon kykenevä levynkieputin, olkoonkin että BluRay jatkaa samaa antiikkista savikiekkoperinnettä kuin DVD, enkä vielä parin päivän kokemuksella ole löytänyt Playstation Networkista minkäänlaista online-leffavuokraamoa. No ehkä sellainen on vielä luvassa, en ole vielä tutkinut mitkä ovat luotettavat PS3-juorulähteet, joten olen melkoisen pimennossa mitä on tuloillaan.

KZ2 on MW2:sta verrattomasti parempi verkkopeli, mutta ranked servereitä vaivaa yksi ikävä kömmähdys: Mitä ylemmäs ylenet, sitä vähemmän sinulla on valittavanasi peliservereitä. Paha paha - mun fps-kokemuksella kenraaliksi ei montaa tuntia kestänyt & nyt alkaa tuttujen kanssa pelaaminen olla jo aika haasteellista. Ja kun peli on jo kahden vuoden kypsässä iässä, voidaan olettaa, ettei apinamaisuutta olla edes korjaamassa. No, nämä ongelmat ovat minimaalisia verrattuna MW2:n typeryyksiin.

Vielä kun saisi Xbox Liven tasoisen verkkopalvelun cross-game -chatteineen niin lakkaisin saman tien maksamasta Live Goldista. Ei millään pahalla Sony, mutta verkkopalvelunne on 5 vuotta MS:n vastaavaa jäljessä.

Serkku herätti Facebookissa mielenkiinnon mahdollisimman vähän prosessoituun ja lisäaineettomaan ravintoon. Olen ehkä tällä hetkellä ravitsemusvalistuksen kannalta tavallista vastaanottavaisemmassa tilassa, sillä työmaaruokalani mössöt ovat pitäneet minua nälässä koko Joulun jälkeisen ajan. Koska en haluaisi palata päivittäiseen tasokkaissa ravintoloissa syömiseen kustannussyistä, mutta tarvitsen kuitenkin sen 2,9 kilowattituntia energiaa päivässä, pitää alkaa tutkia “vaihtoehtoisia energianlähteitä”.

Ville oli kiintoisan statuspäivityksensä lisäksi nakannut fb-statuksessaan vielä linkin suomalaisen Olli Postin kirjoituksiin, joista plarasin nopeasti läpi manifestin oloisen Nutrixin [1] ja pari blogipostausta. Nutrix oli ihan hauska ja inspiroiva, varsinkin kun sen sanomana näkyi olevan, että se mikä maistuu hyvältä, tekee hyvää.

edit: Inspiroiva tai ei, ystäväni tutki kaverin blogeja tarkemmin, ja kyllä huomattava osa materiaalista ylittää kirkkaasti hörhöilykynnyksen. Hyvä ehdokas vuoden huuhaa-palkinnolle, mutta kaikki kunnia silti ihmisten herättelemisestä kiinnittämään huomiota esim. kakkostyypin diabeeteksen yleistymiseen.

Nykyinen arki ei maistu kovin hyvältä, enkä usko että on terveellistäkään: Viimeksi syöty lounas ruokalassa maksoi juomineen 7 euroa ja sisälsi läpivettyneitä perunoita, laihaa kastiketta (kaikesta päätellen ruskistettuja vehnäjauhoja) sekä liimaisia kalapuikkoja, josta löysin lisäksi sinisiä muovirakeita. Fucking disgusting, kuten Ramsay sanoisi.

Järkevä kantaisi mukanaan omat eväät, mutta parempi olisi että ruokalasta saisi vaikka sitten hiukan kalliimpaan hintaan jotakin syömäkelpoista. Laadun paraneminen lienee utopistinen haave, joten pitänee rohkaista mielensä ja käydä katsomassa mitä lähikaupan luomuhyllyillä ja paikallisissa “terveysliikkeissä” [2] myydään. Ehkä löydän jotakin niin energiapitoista ja verensokeria ylläpitävää aamunakerrettavaa, että selviän sen avulla työpäivän yli. Kotona voisi sitten syödä paremmin.

En tiedä ravitsemuksesta paskaakaan, mutta energiasta paljon. Aikuisen päivittäinen energiantarve on aktiivisuustasosta ja koosta riippuen noin 2-8 kWh vuorokaudessa. Minun aktiivisuustasoni on kohtuullisen matala, enkä ole jättiläinen, joten arvioisin keskimääräiseksi tarpeekseni 2,9-3,2 kWh vuorokaudessa. Koska minussa ei ole verkkovirtapistoketta, muuntajaa eikä varaavia litiumkennoja, minun pitää onnistua imeyttämään energia itseeni ravinnosta.

Ihminen ei ole pyton, joka voi syödä lähes mitä tahansa ja sulatella sitä juuri niin kauan että kaikki energia hyväksikäytetty. Ruoansulatuksemme toimii taukoamatta, ja jos syömme jotakin sellaista, jota järjestelmämme entsyymit eivät pysty hajottamaan siinä ajassa kun tavara on sisällä, menee loppu energiasisältö jätevedenhuoltolaitokselle [3]. Jos hajotetusta ravinnosta tulee energiaa kulutukseen nähden liian vähän, käytetään ruumiiseen kertyneitä reservejä siinä järjestyksessä, mistä vähemmällä työllä saadaan riittävä määrä irti. Jos ravinto on kulutukseen nähden liian energiapitoista, ylimääräinen energia varastoidaan reserveiksi.

Tämä on ihmisen energiatalous yksinkertaisuudessaan. Energian saannin kannalta hyvä ruoka olisi siis sellaista, joka vapauttaa ruumiissaoloaikanaan mahdollisimman paljon energiasisällöstään korkeimman aktiviteettitason aikana ja tekee sen mahdollisimman tasaisesti. Asialla on kuitenkin paljon muitakin puolia, mutta juuri tähän loppuu oma tietämykseni (So help me Obi-Wan Kenobi, you are my only hope).

Ihminen tarvitsee tiemmä pelkän energian lisäksi ruumiin ylläpitoon erilaisia vitamiineja, mineraaleja ja midiclorianeita. Olen serkkuäijän tavoin perillä siitä, millaisen petrokemiallisen työstämisen takana synteettiset ravintolisät ovat, ja yritänkin saada suurimman osan lisukkeista luonnonmukaisesti kasvaneessa muodossa. Talvisin syön kuitenkin multivitaa, koska en yksinkertaisesti tiedä millaisella ruokavaliolla saisin vastaavan kasan palikoita sisään ilman että syön 62,5 kiloa salaattia, 25 kiloa puolukoita ja 10 litraa tyrniä päivässä.

Ajatus siirtymisestä edes osittaiseen luomuruokaan työmaallakin on kiva, ja kuulostaa sopivalta uudenvuodenprojektilta. Siitä tulee ehkä hankalaa, mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Nykytilannetta pahemmaksi homma ei missään tapauksessa voi mennä. Any help is appreciated.

–

[1] Posti on kirjoittajana kohtalainen, mutta pieksee ravintotottumuksiamme ehkä turhankin rankasti ja fiilispohjalta: Se että krooniset taudit lisääntyvät, ei poista sitä faktaa, että odotettavissa oleva elinikämme on kolminkertaistunut puustalaskeutumisen aikakaudesta & kuolemme vain poikkeustilanteessa johonkin puutostilaan. Ihan metsässä ei nykyaikainen ravitsemustiede siis ole.

[2] Termi”luonnonmukaisuus” sekoittuu valitettavan usein nykyään homeopatiaan ja muihin noitamaisiin menoihin. Tämä tekee skeptikolle vierailun luontaistuotekauppaan sulaksi mahdottomuudeksi (ainakin ilman tukihenkilöä).

[3] Suurin osa ravinnosta saadusta energiasta kuluu ruumiksen elossapitoon: On laskettu, että 40 tunnin työviikon ulkoinen tuotto on vain noin 1 kWh. Biologinen fakta taas on, että jopa 50% nykyravinnon energiasisällöstä jää elimistössä imeytymättä ja poistuu ulosteen mukana. Jos arvioisi varovasti jokaisen suomalaisen tuottavan keskimäärin 1 kWh:n energiasisällön edestä scheissea päivittäin, josta vaikkapa puolet voitaisiin hyödyntää energiantuotannossa, olisi paskantaminen 3,5 kertaa tuottavampaa kuin avusteeton ruumiillinen työ. Yhteensä suomalaiset paskivat siis 100 MW:n voimalaitoksen energiantuotannon verran.

Vuosi 2009 oli synkkä xbox-pelaajalle. Muutamaa valonpilkahdusta lukuunottamatta teemana olivat kauan odotettujen projektien peruutukset ja keskeneräisten tekeleiden julkaiseminen.

Oma suosikkini viime vuodelta tuli aivan sen lopussa: Assassins Creed 2 sijoittuu minulle rakkaaseen renessanssi-Italiaan ja tarjoaa edeltäjäänsä enemmän tekemistä. Bonuksena nykyajassa säätämistä on edellisosaa vähemmän, oikeastaan vain parissa kohtaa, joten äksöni tapahtuu pääosin siellä missä pitääkin. Pääjuonen loputtua on osa alueesta edelleen lukittuna (esim. Firenzessä joen toinen ranta), joten arvaan että saamme pelille DLC-jatkoa lähikuukausina.

Vuoden paras räiskyttelypeli oli yllättäen Borderlands (postaukseni aiheesta), joka kiilaa helposti ohi täysin torsona julkaistun Operation Flashpoint: Dragon Risingin ja kammottavasta nettikoodista ja suunnitteluvirheistä kärsivän Call of Duty: Modern Warfare 2:n. Kuten kaksiosaisessa analyysissäni (osa 1 ja osa 2) kerroin, MW2:n torppaa Infinity Wardin ylimielinen suhtautuminen annettuun palautteeseen ja yksinkertaisesti ammattitaidon puute suunnitteluosastolla.

Jos olisimme viime vuonna siirtyneet PS3:een olisin luultavasti taipunut valitsemaan räiskintäpeliksi KillZone2:n, jota olen muutamaan otteeseen päässyt kokeilemaan.

Ylivoimainen arcade-peli oli suomalaista tekoa oleva Trials HD. On vaikea perustella jonkun Dragon Risingin seitsemän kympin hintaa kun vajaalla viidesosalla siitä saa näinkin tasokasta viihdettä. Liven kautta ladattavia pelejä tuli muutenkin pelattua aika runsaasti, kiitos Games on demand -palvelun.

Roolipeleistä mieleenpainuvin on ruma mutta loistava Dragon Age: Origins. Olen itse ehtinyt vasta hipaista pelin runsasta sisältöä, mutta siskoni Deneya sanoo pelistä seuraavaa:

“Huolimatta siitä, että vapaa remuaminen Oblivionin tyyliin ei Dragon Agessa ole mahdollista ja siitä, että peli on varsinkin isommilla ruuduilla ruma kuin norsun kärsä, se on ehdottomasti hankkimisen arvoinen. Juoni on kiinnostava, maailma ei ole mustavalkoinen, roolin pelaaminen onnistuu ja tehdyillä valinnoilla on oikeasti merkitystä pelin etenemiseen. Ehdottomasti pelin parasta antia ovat kuitenkin hahmot ja onnistunut dialogi sekä ryhmädynamiikka.”

Pettymysten lista vuodelta 2009 on pitkä - niin pitkä etten ala pistää nimikkeitä peräkkäin lainkaan. Suurimmaksi pettymykseksi on helppo kirjata MW2, jolta oli lupa odottaa paljon mutta joka uppoaa täysin tekijöidensä hybrikseen. Hieman myös kirveltää Aliens-pelien siirtyminen, joka tarkoittaa tavallisesti surkeaa lopputulosta… Toivon ja rukoilen, että nyt tapahtuu poikkeus.

Vuosi 2010 näyttää pelaajan kannalta jo paremmalta, heti alkuvuonna ilmestyvä MAG on oman odotuslistan kärjessä, samoin Battlefield: Bad Company 2. Koska MAG ilmestyy eksklusiivisesti PS3:lle, on meidän nyt sitten viimeinkin hankittava kolmannen sukupolven pleikkarit, 256 pelaajan verkkopeli nyt vaan on liian herkku passattavaksi.

Mitkä olivat omasta mielestä parhaat pelit ja karvaimmat pettymykset? Entä onko jotakin odotuksia vuodelta 2010?

ps. Säästövinkki: Olen siirtynyt tilaamaan pelini suoratoimituksina Ahvenanmaalta Verkkokaupan välityksellä. Peli tulee yleensä vielä samalla viikolla ja säästät yleensä noin kolme kymppiä hankintahinnassa.

Aika hyvin vai? Eikä minun ole tarvinnut puuttua itselleni tärkeisiin asioihin, kuten ravintolassa syömiseen ja harrastuksiin.

Asunnostani saan arvion perjantaina, jolloin teen myös päätöksen myymisestä. Pidän kriittisenä rajana maltillista 25000 euron arvonnousua kuuden viime vuoden aikana, jonka uskoisin onnistuvan ilman vaikeuksia. Mikäli päädyn myyntiin, pidän todennäköisenä että vietän vuoden tai pari vuokralla ja etsin kaikessa rauhassa säväyttävää asuntoa. Minulla olikin tähtäimessä yksi, mutta sain viikonloppuna tiedon että kohde meni kaupaksi parissa päivässä.

Asuntokauppa neutraloisi viimein tähän astisen elämäni huonoimman sijoituksen aiheuttamat tappiot: Virhe oli joitakin vuosia sitten tekemäni autokauppa, jossa hankin uuden korealaisen Chevroletin vain vuotta ennen kun siirryin työsuhdeauton käyttäjäksi. Eteenpäin myynnin ei sinällään pitänyt olla ongelma, mutta kun saman Chevroletin uuden vuosimallin hinta olikin yllättäen 18000 euroa minun maksamani 24000 euron sijaan, oli ostajia varsin vaikea houkutella.

Kahden kuukauden seisotuksen jälkeen riisi-Chevy meni kaupaksi 13900:lla eurolla, eli kirjasin 10100 euroa tappiota vuoden ajeluista täysin keskinkertaisella perussedanilla. Vertailun vuoksi sanottakoon, että samalla vuosihinnalla saa liisattua kohtuullisen makean C-Mersun tai höyhensarjan Jagen.

Vaikka maksoin autoa nopeasti pois (ehkä sellaiset 450 euroa kuukaudessa), kaupassa toteutui kauhuskenaario jota velaksi autonsa ostavien tulisi kammota eniten: Auton arvo laski nopeammin mitä jäljellä oleva velkasumma. Näin jälleenmyyntihinta ei riittänyt kokonaan kattamaan otetun lainan loppusummaa, vaan velkaa jäi kivasti ylimääräistä, minun tapauksessani n. 4500 euroa. Summa ei ole mahdoton, mutta voitte luottaa sanaani siinä että hyvän rannekellon hinnan maksaminen tyhjästä on hmm… sanoisinko, että luonnetta kasvattava kokemus.

Tappioista viisastuneena tein päätöksen, etten koskaan enää osta autoa velkarahalla [1]. Suosittelen vastaavaa muillekin, tietyissä järjen rajoissa. Jos pitäisi listata työssään autoa tarvitsevan vaihtoehdot paremmuusjärjestyksessä, ne olisivat seuraavat:

1# Ei omaa autoa, tarvittaessa taksi. Oman auton kustannukset ovat helposti useita satasia kuussa. Jos takseihin ja muihin julkisiin ei mene vaikkapa 350-400 euroa kuukaudessa, tai vastaavaa summaa ajanhukkana bussipysäkillä, kannattaa miettiä tarvitseeko omaa autoa lainkaan.

2# Käytetty diesel. Jos joutuu ajamaan joka päivä pitkiä matkoja ja on tyytyväinen vanhempiin automalleihin, kannattaa harkita vanhan diesel-auton hankintaa. Tässä ilossa saa myös yleensä paremmat varusteet pienemmällä rahalla. Mutta hankinta pitää tietysti tapahtua käteisellä.

3# Työsuhdeajoneuvo. Jos työssään joutuu ajamaan joka päivä ja pitkiä matkoja, ja haluaa kiinnittää erityistä huomiota ajomukavuuteen, kannattaa ottaa työsuhdeauto, mutta vain täysedulla. Näin saa hyödyn uuden auton mukavuuksista ja turvallisuudesta ilman että sitoo omaa pääomaa laitteeseen, jonka arvo vähenee jatkuvasti moninaisten kilometrien vuoksi.

4# Uusi auto - käteisellä. Jos hankkii ajoneuvonsa uutena, se pitää tehdä niin kuin raha-asiansa mallikkaasti hoitanut ystäväni: Hän maksoi uuden Fokuksensa luovutuksen yhteydessä kokonaan pois (luultavasti vielä pienillä merkitsemättömillä seteleillä).

Autosta EI SAA olla velkaa - se on opetus, joka meni minulla yhdellä kertaa hermostoon.

Tietty raja pitää toki kategorisille imperatiiveillekin vetää. Vanhalla giljotiiniescortilla tai eturauhasvolvolla on se huono puoli että törmätessään mökkitiellä muurahaispesään ne saattavat syttyä tuleen ja silpoutua matkustajineen useiden neliökilometrien alueelle. Myytti siitä, että “vanhat autot ovat turvallisia, kun niissä on oikeaa peltiä” on mitä suurimmassa määrin paskaa.

Video demonstroi mitä tapahtuu vm. 1959 Chevy Bel Airin ja vm. 2009 Chevy Malibun kulmittaisessa nokkakolarissa n. 65 kilometrin tuntinopeudessa.

Vaikka molemmat ajoneuvot menevät tietysti lunastukseen, avain on uuden ajoneuvon matkustamon pysyminen muodossaan. Bel Airia kuljettanut henkilö olisi menehtynyt heti moninaisiin vammoihinsa, Malibun kuski olisi selvinnyt murtuneella jalalla, ja ehkä siinä olisi itkukin tullut kun meikit levisi turvatyynyyn.

Aiheeseen liittyen:

Osa 1: Lamaleikkauksia

–

[1] Se että lupaan itselleni NYT, että en koskaan osta autoa velaksi, ei tarkoita sitä, ettenkö tekisi niin heti ensi viikolla - se on impulsiivisuuden varjopuolia, mutta ainakin jännitys säilyy.

Otetaan esimerkiksi 100 000 asuntolaina, lasketaan maltillinen (ehkä jopa epärealistisen) 3% keskimääräinen vuosikorko 20 vuodelle, jolloin lyhennyksen suuruudeksi saadaan Osuuspankin kulutasolla n. 551 euroa kuukaudessa. Tähän lasketaan päälle n. 150 euron oletusvastike. Yhteensä siis 701 euroa kuukaudessa, jos asunnosta ei koidu muita kustannuksia.

Sitten otetaan samanlainen asunto ja googletetaan yleistä vuokratasoa, joka on vastaavalla sijainnilla olevalla, saman kokoisella asunnolla n. 550 euroa kuukaudessa. Erotus on siis n. 150 euroa ilman että otetaan huomioon asuntoon meneviä satunnaisia kulueriä. Sijoitetaan erotus 20 vuodeksi osakkeisiin keskimääräisellä tuotolla (historiallisesti n. 8% luokkaa) ja huomaamme, että lopullinen kaakku on n. 86000 euroa.

Erotus on siis 14000 asunnon hyväksi, ja kun lasketaan mukaan asuntolainan korkojen palkkaverotusta laskeva vaikutus, kasvaa ero vielä suuremmaksi.

Mutta entäpä riskit? Vanhassa kerrostalossa saattaa iskeä veret tulppaavan kallis julkisivu- tai putkiremontti, jota on mahdotonta saada suoraan takaisin myyntihinnassa. Omakotitaloa taas pitää ronkkia koko ajan ettei se luhistu. Ylimääräisen 10000-15000 euron sijoittaminen asunnon/talon kunnossapitoon 20 vuoden aikana ei ole mitenkään yliarviointia: Olen nähnyt tuttujen tekevän kerrostalo-osakkeisiinsa yhtiön velvoittamia 20000 euron remontteja, joista asunnon arvoon ei ole siirtynyt puoliakaan. Jos remonttisumman joutuu vielä rahoittamaan lainalla, tulevat mukaan korkomenot. Vuokralla asujan ei moisesta tarvitse huolehtia. Lisäksi vuokralaisen ei tarvitse saada mahanpuruja asuinalueen haluttavuudesta ja putkan arvon kehityksestä.

Jos vielä ottaa huomioon sen, että asunto on yleensä omistajansa ylivoimaisesti suurin yksittäinen sijoitus, tulee väkisinkin ajateltua, että eipä ole kaksinen hajautus.

Ei siis ole todellakaan mikään itsestäänselvyys, että vuokralla asuminen olisi kaikille omistusasumista huonompi vaihtoehto - olettaen, että kasvattaa varallisuuttaan muuten suunnitelmallisesti. Lapsiperheiden tuskin kannattaa asiaa sen suuremmin miettiä: Säällisessä kunnossa olevista omakotitaloista kun joutuu maksamaan hiukan eri magnitudin vuokria kuin kerrostaloasunnoista, sikäli kun sellaisen onnistuu edes löytämään. Minulle yksinasujalle taas kivan pikku kaksion vuokraaminen omistusasunnon sijaan alkaa näyttää entistä houkuttelevammalta.

Jos valtioneuvoston kaavailut toteutuvat, ja pitkäaikaissäästämisen veroetu ulotetaan pankkien kartellien ulkopuolelle, ei minun tarvitse juuri miettiä mitä teen. Pakkohan se silloin on pitkäaikaissäästäjäjengiin hypätä, ihan jo verosuunnittelumielessäkin. Silloin asunto menettää viimeisenkin etulyöntiasemansa. Meitä suomalaisia patistetaan nyt kovasti amerikkalaiseen eläkemalliin, jossa jokainen vastaa vanhuudeturvansa kokoamisesta itse. Käytäntö jakaa varmasti mielipiteitä, sillä pienimmissä tuloluokissa saattaa sen muutaman kympinkin siirtäminen syrjään kuukaudessa tuottaa ongelmia.

Miten amerikkalaiset sitten säästävät (tai miten heidän älykkäin kansanosansa säästää) vanhuuden varalle? Nuorina, kun eläkkeeseen on vielä vuosikymmeniä, suurin osa eläkeaikaa varten tehdyistä säästöistä lepää tuottavammissa ja riskialttiimmissa osakkeissa. Kun elämän ehtoopuoli lähestyy, kasvaa matalatuottoisempien ja varmempien bondien ja korkojen osuus salkussa. Kun eläkettä sitten aletaan nostaa, saattaa osakkeiden osuus olla niinkin alhainen kuin 10%, loput on suojassa turvallisemmissa ja varmemmissa instrumenteissa. Taantuma on kuitenkin romuttanut monen ahneen jenkin vanhuudenturvan, vaikka työpaikka olisikin säilynyt; Varallisuuttaan pitkälle myöhäiskeski-ikään osakkeissa roikottanut on joutunut huomaamaan eläkepottinsa sulaneen kurssien syöksyessä.

itse näen jäljellä olevan työurani olevan n. 35 vuotta, joten minun olisi siis kyettävä ottamaan hallittuja riskejä, eikä sidottava suuria pääomia kohtuullisen turvalliseen mutta huonotuottoiseen asuntoon. Jos pitäydyn omistusasunnossa, ainakin omistamani asunnon pitäisi olla hyväkuntoinen ja vastikkeen pieni. Pitkäaikaissäästämisen lopullinen kohtalo eduskunnan käsittelyssä ratkaisee myös kohdaltani paljon. Voisin toki jatkaa nykyisellä linjallani, jossa en kohtele asuntoa sijoituksena, vaan paikkana jota kutsutaan “kodiksi” - ja maksaa mukisematta mitä vuosien varrella pitää. Eläkejärjestelmämme murros pakottaa kuitenkin ainakin puntaroimaan asioita.

Ilmeisesti ikääntyvän Porin suurten ikäluokkien siirtyminen keskustan palveluiden pariin on tehnyt keskustan asunnoista ainutlaatuisen kalliita: Keskustan massiivisesta uudisrakentamisesta huolimatta lähes kaikki valmistuvat asunnot myydään, ja mihin hintaan! Työtoverini kävi juuri katsomassa 69 neliön asuntoa, jonka myyntihinta oli 227000 euroa, eli 3300 euroa neliöltä.

Kehitys kulkee tietysti kahteen suuntaan, keskustan hinnannousu tarkoittanee vanhojen puutaloalueiden hintojen laskemista. Pahimmassa tapauksessa muutamien vuosien päästä Porin tämän hetken arvostetuimpiin kuuluvat alueet mätänevät omistajiensa käsiin - ellei kaupunki sitten äkkiä muutu muuttovoittoalueeksi.

Minulle hinnannousu on keskusta-asujana on eduksi. Asun vuonna 2003 valmistuneessa asunnossa - joskin itse rakennus valmistui jo vuonna 1954 - ja maksoin asunnostani sen valmistumisaikaan 1450 euroa neliöltä. Vasta tehdyn arvion mukaan hinta on noussut yli 1800 euroon neliöltä, eli asuntoni arvo on lisääntynyt kolmisen kymmentä tuhatta. Myynti alkaa vaikuttaa hyvältä idealta: Aika on otollinen vuokra-asumiselle ja saisin samalla tilaisuuden korjata muutamia vuosia sitten tekemäni virhehankinnan, jonka ansiosta köyhdyin 10000 euroa vuoden aikana.

Mutta onko kyseessä lyhytaikainen kupla, joka kannattaa hyödyntää, vai jatkuuko 2000-luvun alkupuolen nopea asuntohintojen nouseminen myös tulevaisuudessa? Sen kun tietäisi.

Vastoin odotuksiani, koko peliporukkamme hankki Modern Warfare 2:n ensimmäisen viikon aikana, ja olemme ehtineet pelata peliä perjantaista lähtien yhdessä. Pelitunteja on kertynyt minulle hiukan yli vuorokauden ja muulle porukalle jonkin verran vähemmän (heillä on jokin sellainen vakava sairaus kuin ‘elämä’).

Kuten viime viikolla postasin, pelin tekninen toteutus on huippuluokkaa. Silloin harvoin, kun peli arpoo hostiksi jonkun omasta partystä, on myös tunnelma kohdallaan. Tästä johtuen ryhmämme jaksaa vielä pelata väkinäisesti hymyillen, vaikka jokainen tietää että illuusio pelinautinnosta on osin itsepetosta: Infinity Ward mokasi, eikä ylpeys ole vielä antanut myöden edes kommentoida kämmejä julkisesti, saati korjata virheitä. Tuntisin mielelläni itseni kusipääksi agressiivisten puheideni takia, jos pääsisin pelaamaan lagitomasti 32-64:lla pelaajalla, kommunikoiden samalla valitsemani ryhmän kanssa ja kyeten potkimaan tk:t ja glitch-exploitterit serveriltä. Muteisittestanakeleittu.

Nyt seuraa kiroilun ja katkeruuden sävyttämää jälkianalisointia. Jos loukkaantuu helposti tai uskoo sokeasti että Joulupukki tulee, Jeesus palaa ja Infinity Ward on pelaavan yhteisön asialla, kannattaa ehkä lopettaa lukeminen tähän.

Taistelumme

Oma tiimi pelaa Xboxilla, moni tuttu pc:lla. IW kusee meitä kaikkia silmään tasapuolisesti. Konsoliporukalle ei edes jakseta perustella team chatin kitkemistä, naurettavan matalia pelaajamääriä ja vielä aikaisempaakin surkeampaa verkkokokemusta. He kun eivät tiedä tai välitä, vaan ostavat pelin joka tapauksessa. Pc-puolella IW koettaa houkutella kokemattomampia pelaajia äänieristettyyn pakettiautoonsa vilauttelemalla sokeroituja visioita keskusjohtoisesta ja suljetusta verkkopelaamisesta ja pelottelemalla pahoilla “tsiittereillä”. Veteraanit yrittävät varoitella, mutta kuka niitä liidunvalkeita olmeja kuuntelee?

Pahinta on se, että IW:n namusetätekniikka toimii: Miljoonia ja miljoonia MW2-kiekkoja meni kaupaksi heti ensimmäisellä viikolla ja joulupaketeista löytynee miljoonia lisää. Aloittelevat ja casual-gamerit eivät ymmärrä paremmasta ja napostelevat hampaat ruskeina tarjottua annosta samalla ihmettellen foorumeilla miten wanhat kehtaavat narista näin maittavasta herkusta. Ilmeisesti tietämättömyys on joissakin tapauksissa kultaa; minä ähkin tuskissani tietäessäni miten valtava yhteisöpotentiaali tässä menetetään, ja vain siksi, että muutama egoisti ei kehtaa myöntää tehneensä kataklysmisen virheen.

Vituttaa, ettei tämä ole tiedettä: Toisin kuin itseään korjaavissa järjestelmissä, bisneksessä voi valitettavasti aina uskotella itselleen että on oikeassa, jos on riittävästi hartaita, ruskeakielisiä seuraajia. Steve Jobs ja pelipuolella Peter Molyneux ovat mainioita esimerkkejä tällaisista.

Tai ehkä kyse ei ole virheestä tai itsepetoksesta, vaan tietoisesta valinnasta. Ehkä Infinity Ward haluaa vain lypsää fanejaan, eikä heillä ole ruusunpunaisia kuvitelmia Modern Warfare 2:n tulevaisuudesta. Ehkä kyse on siitä, että lapsella rahastetaan, sitten se tapetaan kehtoon ja tehdään uusi. Se on raaka, mutta tehokas tapa pärjätä tällä alalla. Ei ehkä niin läpimoraaliton lompakonraiskaus kuin Dragon Rising (tämä peli on sentään valmis, FFS!), mutta silti raukkamainen laukaus fanin ja maksavan asiakkaan selkään.

Yksi yhteisö, yksi peli, yksi kakka

Mihin MW2 sitten kaatuu? Vastausta ei tarvitse etsiä, riittää että painaa “find match” ja katsoo mitä tapahtuu: pahimmillaan 5-10 minuutin etsinnän, odotuksen ja oksentelun jälkeen olet pelissä, joka nykii ja pätkii ja jossa joku jenkkikakara kiljuu kimeästi korvaasi tai soittaa mikrofoniin sivistyneessä maailmassa tuntematonta konesaastaa. Kun yrität kommunikoida partyllesi koordinoidaksesi hyökkäystä, saat jatkuvia kehotuksia pitää turpasi kiinni ja mennä harrastamaan insestiä asiaan täysin kuulumattomien perheenjäsenten kanssa.

Jos en tietäisi että häiriköiden osuus on todellisuudessa pieni, olisin vaarassa saada kuvan, että suurin osa Call of Dutyn pelaajista toimittaa säännöllisesti jonkin sortin sodomisia noitasapatteja, sen verran on tullut rikasta ilmaisua kohdattua. Muuta en voi sanoa, kuin että takaisin se team chat, saatanan tunarit, muuten voimme pelata ainoastaan Ground Waria. Trash talk on jotakin, jota ei kenenkään pitäisi joutua sietämään.

Ja se verkkokoodi: Erehdyin itse ensimmäisen pelipäivän jälkeen luulemaan, että p2p voisi olla konsoleilla sittenkin ihan varteenotettava vaihtoehto - host migration näytti toimivan ja GW:ta pelatessa sodan tuntua oli riittämiin. Erehdyin. Jos pelaat partyssa, voit olla varma että ryhmäsi pilkkoutuu ennemmin tai myöhemmin monelle eri serverille, ja saatte ylimääräisiä häviöitä tilastoihinne noutaessanne pudonnutta uudelleen joukkoon. Siis mitä helvettiä tässä on ajateltu? Eikö niitä palautteita lueta lainkaan jos lähettäjä merkkaa alustaksi Xbox360?

Konsolilla pelaamisen ei pitäisi tarkoittaa vuonna 2009 typerämpää ja typistetympää pelikokemusta, vaan pelaamisen seuraavaa kehitysastetta. Pc:lla pelaamisen taas ei pitäisi olla jatkuvaa haxorien kickbannaamista tai ikuista kilpavarustelua. Ei tämä nyt voi näin vaikeaa olla…

Pahimmat puutteet:
- olematon pelaajamäärä
- vain noin 1/10 peleistä tapahtuu vasteajaltaan kelvollisissa olosuhteissa.
- hostaavalla pelaajalla aina 10-15 ilmaista tappoa erässä
- ei vieläkään mitään tapaa päästä häiriköistä

Pc-puolella pelaavilta tutuilta olen kuullut pääasiassa negatiivista palautetta. Osa on raivoissaan, osa nyyhkyttää ja heijaa nurkassa. En saanut tiristettyä kehuja edes niistä asioista, jotka MW2:ssa ovat selkeästi paremmin kuin edeltävissä osissa. Minun on helppo ymmärtää pelkästään pc:lla pelaavan voimatton kiukku, kun kehitys vääjäämättä napsahtaa 10-15 vuotta taaksepäin: Olo on kuin hyvinvointivaltioon tottuneella suomalaisella, joka äkkiä huomaakin elävänsä pätkätyöläisenä keskellä lamaa.

Ja jos joku vielä uskoo Infinityn paskapuheita siitä, miten IWnet takaa sujuvan ja hakkerivapaan pc-pelaamisen, kehotan tutustumaan allaolevaan havaintoesitykseen. Kuvamateriaali on peräisin alle 24h julkaisusta. Tervetuloa tähän maailmaan Infinity, paskanettinne häkättiin tunneissa.

Lopullinen ratkaisu

Olen taantunut sen verran lähelle purkkapelaamista, että suostun kyllä match makingiin, eli pelaamaan satunnaisen rahvaan seurassa, jos saan pitää oman possen ympärilläni. Hyväksyn myös pienillä nurinoilla tämän 18 pelaajan mystisen rajan, jos vasteajat ovat hyvät ja ja trash talkerit & team killerit sotketaan kasvoilleen ojaan. Homma ei kuitenkaan pelaa edes niillä matalilla kriteereillä, jotka olen valmis hyväksymään.

Kaikenkaikkiaan meidät pitää pelaamassa ainoastaan paremman verkkoviihteen puute konsolilla. Nälissäänhän ihminen syö vaikka paskaa tai toisia ihmisiä. Pc-pelaajalle vaihtoehtoja on lukuisia, joten en näe kenellekäänsyytä pc:n MW2:n hankintaan, ellei ole kiinnostunut yksinpelipuolesta. Lopullinen pistemäärä on XBoxille 7/10, Pc-pelaajat ovat täsmälleen samalla viivalla konsolistien kanssa, joten vetäkööt johtopäätöksensä sillä perusteella.

Kehotan osallistumaan nettivetoomukseen täällä.

Parempia aikoja odotellessa.

Pelaan itse räiskintöjä sekä konsolilla, että pc:lla. Jos minulla ei olisi muita harrastuksia viemässä vähää vapaa-aikaani, olisi pääasiallinen pelialustani ilman muuta pc. Pitäisin peli-pc:ni ajantasaisena säännöllisillä päivityksillä ja uudistaisin koko laitteiston keskimäärin kerran parissa vuodessa. Todennäköisesti minulla olisi hyvien yhteyksien päässä oma klaaniserveri, jossa pyörisivät Red Orchestra, Day of Defeat ja alkuperäinen Call of Duty: Modern Warfare. Saattaisin jopa pelata Modern Warfarea Macilla - how kinky is that?

Minulla ei kuitenkaan ole enää aikaa eikä viitseliäisyyttä pelata pc:lla muita kuin satunnaisia nostalgiamatseja ja strategiapelejä, joita ei konsolilla ole näkynyt ainuttakaan.

Ideaalimaaliman moninpelikombo on konsoli + dedicated server. Laitteistosodan juoksuhautoihin juuttuneille ajatus voi olla radikaali, mutta kun ajattelee esimerkiksi kaltaistani satunnaispelaaja++:aa, ovat edut selkeät:

1# Kaikki samalla viivalla: Kun kaikki pelaavat samantasoisella laitteella ja kukaan ei saa host-pelaajan 0 millisekunnin pingin etua, ovat tulokset huomattavasti vertailukelpoisempia kuin mitä kummallakaan alustalla tällä hetkellä. Näin myös tilastot näyttäisivät paremmin pelaajan todelliset taidot.

2# Vähemmän haxorointia: Kun pelaaminen tapahtuu konsolilla, ovat mahdollisuudet kohdata huijareita huomattavasti pienemmät kuin pc:lla. Modatut konsolit bannataan yhteisöstä yleensä automaattisesti ja sama koskee kopioituja pelejä. Jos joku haluaa erikseen omalla serverillään sallia modattujen konsolien käytön, siitä ei enemmistölle liene mitään vahinkoa, mutta globaaleihin tilastoihin tällaisilla tuloksilla ei kuitenkaan ole vaikutusta.