Kulutuksen nelikenttä

Downshiftaaja on henkilö, joka pyrkii työaikaa leikkaamalla maksimoimaan vapaa-aikansa ja näin parantamaan elämänsä laatua. “Kohtuullistaminen” ei kuitenkaan tule yksin, vaan se tarkoittaa ainakin jossakin määrin minimalistisen elämäntavan omaksumista. Monella on varmasti motiivina maailmanparantaminen, mutta luultavasti vähintään yhtä moni on vain tympääntynyt jatkuvaan kiireeseen ja stressiin.

Aiheesta muualla:

Applen App Storen ainoa suurempi ongelma on erittäin laaja tarjonta, jonka vuoksi käyttökelpoisten sovellusten löytäminen kuran seasta voi olla haastavaa. Positiivisena puolena useimmista softista on saatavilla ilmaisia tutustumisversiota, eikä täysversioidenkaan hinta ole tavallisesti muutamaa euroa suolaisempi - poikkeuksena navigaatiosovellukset. On silti pitkälti käyttäjien vastuulla levittää sanaa toimivista sovelluksista.

Olen koonnut tähän postaukseen joitakin suosikkisovelluksiani, joista osaa olen käyttänyt jo iPod Touchissa sen ensimmäisen version julkaisemisesta lähtien. En juuri luota App Storen rankkauksiin, vaan olen etsinyt softat pitkälti itse testaamalla ja lukemalla muiden käyttäjien arvioita [1].

Parin viikon ensituntuma puhelimesta

iPhonen paras ominaisuus on se, että kaikki toimii niin kuin olisi pitänyt toimia ensimmäisestä älypuhelimesta lähtien. Itse asiassa termi “älypuhelin” alkaa käydä minulle selväksi vasta nyt: Kaikki pelaa yhteen. Esimerkiksi kun kirjoitan karttasovelluksen hakukenttään Firman nimen, sovellus tarjoutuu reitittämään minut nykysijainnistani kohteeseen, näyttää tarvittaessa Street View -kuvan osoitteesta ja jos vielä klikkaan lisätietoikkunassa olevaa puhelinnumeroa tai www-linkkiä, luuri soittaa suoraan yrityksen vaihteeseen tai näyttää kotisivut Safarissa. Ja kaikki tapahtuu reaaliaikaisesti, eikä kymmenien sekuntien odottelun jälkeen. Ensimmäisellä kerralla käyttäessä oikein pelästyin, miten hienosti softat pelaavat.

iPhone 3G S:n rauta on nopeaa. Koska moniajoa ei tueta, sovellukset saavat käyttöönsä koko hardiksen ja aukeavat käytännössä parissa sekunnissa. Assisted GPS peittoaa nopeudessa minkä tahansa tähän asti näkemäni erillisen GPS-laitteen, puhelimista nyt puhumattakaan. Usein paikallistaminen tapahtuu parissa sekunnissa. Jos virta on ollut poissa päältä, voi aikaa kulua kymmenenkin sekuntia.

Moniajon puutetta kompensoidaan nopeuden lisäksi sallimalla kolmannen osapuolen sovelluksille ns. push-ominaisuus, jossa puhelin pitää yhteyttä Applen palvelimille, jotka taas pitävät keskusteluyhteyttä auki sovellusten käyttämille palvelimille (vaikkapa Facebookkiin, Gmailiin tai Messengeriin). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka sulkisit pikaviestimesi käyttääksesi selainta, näyt tovereillesi online-tilassa ja sinulle tulevat viestit ohjataan puhelimesi ruudulle sovelluksesta riippumatta. Tekniikka toimii yllättävän hyvin, ja koska sovellusten käynnistyminen on pääosin nopeaa, ei niiden uudelleen ja uudelleen availeminen ole ongelma. Ja minunkaltaisistani minimalisteista on aina kiva tietää, että puhelimeni keskusmuistissa ei vaani mitään piiloprosesseja.

Tämänhetkiset sovellukseni

Parin viikon aikana puhelimeen on ehtinyt kertyä jo melkoinen kasa erilaisia ohjelmia, joista osasta on minulla kokemusta jo iPod Touchin ajoilta, mutta jotka selvästi hyötyvät 3G:n, GPS:n ja kameran tuomisesta samaan laitteeseen.

1# BeejiveIM (maksullinen)

BeejiveIM on iPhonen tämän hetken pikaviestinten ehdoton kuningas. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että sen tuki eri viestimille on kattava, ja käyttäjä saa itse määrittää kauanko push-yhteyttä pidetään auki kun sovellus lopetetaan. Tämä on merkittävä parannus verrattuna moneen muuhun viestimeen.

2# GeeTaskPro (maksullinen)

iPhonelle on olemassa kymmeniä ellei satoja todo-sovelluksia, jotka tukevat RTM:aa, Outlookkia ja jopa Lotusta, mutta tähän mennessä tutkimistani vain GeeTaskPro tukee minun käyttämääni GMailin task-sovellusta. Lisäksi käyttöliittymä on miellyttävän selkeä ja synkronointi nopeaa. Muuta en tehtävälistasovellukselta tarvitse.

3# Pastebot (maksullinen)

iPhone oppi jossakin vaiheessa historiaansa copy-paste -toiminnon, joka kuitenkin on kohtuullisen nahkeakäyttöinen ja hyvän leikkeen hukkaa helposti. Pastebot auttaa tässä huomattavasti, ja vaikka moniajon puutteen vuoksi käyttäjä joutuukin kopioinnin jälkeen avaamaan sovelluksen erikseen, ei tämä nopean lataamisen ja automaattisen leikkeenlisäämisen vuoksi juuri haittaa.
Leikkeitä voi myös järjestellä eri kansioihin, synkronoida työkoneen kanssa ja lähettää vaikkapa sähköpostilla eteenpäin. Huomasin itse käyttäväni pastebottia vakiomuotoisten tekstiviestien ja sähköpostien varastona tyyliin GMailin canned-responses.

4# SoundHound (maksullinen)

Minulle tulee erittäin usein eteen tilanne, jossa jokin kappale soi päässä mutta sen nimeä ei saa millään mieleen. Samankaltainen tilanne seuraa, kun kuulee yllättäen jostakin kappaleen, joka tekee vaikutuksen, mutta jonka nimestä ja esittäjästä ei ole hajuakaan. SoundHound on avain tällaiseen tilanteeseen - se on samalla yksi parhaita koskaan kokeilemiani mobiilisovelluksia. Ei nimittäin riitä, että softa osaa tunnistaa kappaleen, kun sitä soitetaan puhelimen mikrofoniin suoraan radiosta tai vaikka tv:sta, vaan tunnistus onnistuu jopa vihellyksestä tai hyräilystä (olettaen, että sinulla on kunnollinen nuottikorva). Lisäksi ohjelma etsii lyriikat, albumitiedot, kotisivut, julkaisupäivät tai vaikka perkele laulajan kuppikoon.

5# Evernote (ilmainen)

Evernote on muistiinpanosovellusten kuningas. Se toimii kaikilla mahdollisilla laitealustoilla ja ottaa vastaan melkein millaista dataa tahansa. iPhonessa sen vahvuutena on yhteispeli kameran ja mikrofonin kanssa, jolloin pelkkien tiedostojen lisäksi käyttäjä voi tallettaa tietokantaan myös kuvia ja sanelua. Kuvat ajetaan luonnollisesti tekstitunnistuksen läpi, joten jos otat kuvan vaikkapa lehdessä näkemästäsi artikkelista, voit myöhemmin löytää artikkelin tietokannasta kirjoittamalla siinä esiintyviä sanoja hakukenttään.

Arkikäytössä olen huomannut, että jos nappaan kuvan iPhonen omalla kamerasovelluksella ja lisään sen Evernoteen manuaalisesti, enkä käytä Evernoten omaa sovellusta, pääsen parempaan (ja nopeampaan) lopputulokseen, vaikka geotägäys jääkin silloin hyödyntämättä.

Datasta siirtoperusteisesti maksavalle vinkki: Sovelluksen voi asettaa tilaan, jossa se synkronoi tietokantansa ainoastaan kun wifi-yhteys on saatavilla, jolloin se ei turhaan kuormita 3G-yhteyttäsi.

Evernoten käyttökelpoisuutta on mahdotonta kuvailla, sitä pitää kokeilla. Minä olen jo tottunut nappaamaan kuvan jokaisesta käyntikortista, vihon reunaan raapustetusta kaaviosta tai vaikka whiteboard-merkinnöistä palaverin jälkeen. Lähetän myös useimmat tärkeät asiakirjani, kuten hotelli-voucherit, kopiot viisumeista ja matkalipuista sekä kuitit tehdyistä hankinnoista sähköpostitse Evernote-tililleni myöhempää käyttöä varten. Nyt kun suunnittelen itselleni uutta asuntoa, käytän sovellusta myös mapittamaan keräämäni tiedot eri toimittajista, materiaaleista, verkkolähteistä ja piirrustuksista yhteen verkkosijaintiin.

Jos minun pitäisi valita yksittäinen tuote, joka on kasvattanut tuottavuuttani eniten 2000-luvulla, se olisi Evernote. Ja tämä oli totta jo kauan ennen kuin siirryin iPhonen käyttäjäksi. Absolutely love it.

6# Scanner4You (maksullinen)

Hyvä aisapari Evernotelle on kameraa hyväksi käyttävä Scanner4You, jolla voi niputtaa kasan valokuvia yhdeksi pdf-dokumentiksi. Dokun voi joko kuvata suoraan sovelluksesta tai valita kuvat iPhonen kameran “filmirullalta”. Valmiin dokkarin voi joko jakaa wifi:ssa tai mailata eteenpäin. Minä meilaan suoraan Evernoteen, jossa tägään sen sitten oikeaan paikkaan.

7# TweetDeck (ilmainen)

PC:lla ja Macilla käyttämäni Tweetdeck on löytänyt tiensä myös iPhoneeni. Sen vahvuuksina kilpailijoihin nähden on pysyvät asetukset jokaisella alustalla. Yhdellä koneella rakentamani kysely tai paneeli säilyy myös muilla alustoilla. Mukana olisi myös Facebook-tuki, mutta toistaiseksi olen käyttänyt FB:lle dedikoitua sovellusta.

#8 Camera Plus Pro (maksullinen)

iPhonen oman minimalistisen kamerasovelluksen rinnalle olen etsinyt hiukan robustimpaa softaa, ja tähän mennessä paras vastaan tullut on CP Pro. Tuettuihin ominaisuuksiin lukeutuvat sarjatuli, ajastus, geotägäys, timestampit mukaan kuvaan, videokuvaus ja peruskameraa parempi tärinänsieto.

Muita puhelimeen ladattuja sovelluksia lyhyesti

Qik (ilmainen) - livelähetysten tekoon puhelimen videokameralla. Lähetykset tallettuvat verkkoon osoitteeseen www.qik.com

Best Camera (maksullinen) - varsin rajoittunut kamerasovellus, jonka oikeutuksena ovat kuvaan asetettavat filtterit. Ei kuitenkaan mitään jakoa CP Pro:lle pelkkänä kamerasoftana.

ColorSplash (maksullinen) - helvetin hienoa jälkeä aikaansaava värikanavamanipulaattori. Tekee kuvasta harmaasävykuvan, josta voit paljastaa haluamasi värit. Kts. esimerkki alla.

Vasemmalla alkuperäinen kuva, oikealla vähän colorsplash-taikaa

TeamViewer (ilmainen) - Remotedesktopin ja VNC:n kaltainen työpöydän hallintasovellus. Käytän sukulaisten printteriongelmien ratkaisemiseen Espanjan uimarannoilta :) Saatavilla on myös $99 suolaisella hintalapulla varustettu pro-versio yrityskäyttöön.

NetNewsWire - (maksullinen) - RSS-lukija, joka tukee mm. Google Readeria, jonne itse olen kerännyt omat syötteet. Kaksisuuntainen, joten luetut pysyy luettuna ja tähdellä merkityt merkittyinä.

Sonar Ruler (maksullinen) - Koska suunnittelen parhaillaan asuntoa, nappasin suurpiirteiseen etäisyyksien arviointiin tämän kätevän kaikuluotaimen. Ei uskoisi, mutta tekniikka todella toimii. Millintarkkuuksia ei tietenkään mittailla, mutta suurpiirteinen etäisyys kyllä selviää. Ihme ja kumma.

Dropbox (ilmainen) - Vaihdoin jokin aika sitten Jungle Diskin Dropboxiin & tämä sovellus mahdollistaa pääsyni tiedostoihin myös iPhonella. Kätevää kun ei kaikkea tarvi synkronoida mukaan, vaikka puhelimen 32 gigan muistiin kyllä mahtuisi aika pirusti kamaa.

Eat.fi (ilmainen) - GPS-avusteinen ruokapaikan etsijä. Ehdoton varuste minulle, joka en kokkaa. Etsii ruokapaikkoja, näyttää niiden aukioloajat ja tarvittaessa tarjoaa puhelinnumerot pöytävarauksien soittelua varten. Yksinkertainen ja toimiva.

Skype (ilmainen) - Skype iPhone-clientti. Skype on yksi niistä sovelluksista, jotka tarvitsisivat täysipainoisesti toimiakseen moniajon. Push-teknologia ei riitä kun kyse on puheluista. Toki voit ostaa Skypeltä krediittejä ja siirtää puhelut varsinaiseen numeroosi, jos mieli tekee. Itse en kyllä ala.

Aardvark (ilmainen) - Ihmisten hyväntahtoisuuteen perustuva kysy-ja-vastaa palvelu. Toimii crowdsourcing-periaatteella ja vielä yllättävän hyvin. Kiva tilanteessa, jossa ei ole mahdollisuutta itse googlata. Vastailu on myös helppoa ja kiitoksia on mukava lukea.

Augmented Reality, eli “ehostettu todellisuus”

iPhone 3G S:n uutuuksiin kuuluu kallistussensorin lisäksi kompassi ja magneettianturit, jotka mahdollistavat puhelimen tarkan asennon hyväksikäyttämisen sovelluksissa. Toistaiseksi en ole löytänyt kuin kaksi oikeasti käyttökelpoista sovellusta, muut ovat enemmän tai vähemmän protoasteella olevia rävellyksiä.

1# Sun Seeker: 3D Augmented Reality Viewer (maksullinen)

Sovellus käyttää kameraa, kompassia ja kallistuskulmasensoria kertomaan, missä aurinko on asettamanasi ajankohtana.  Sun Seeker on erittäin käyttökelpoinen esimerkiksi talonrakentajalle, joka haluaa tietää mistä kaasupallo helottaa minäkin hetkenä.

2# Pocket Universe: Virtual Sky Astronomy (maksullinen)

Tämänkaltainen softa pitäisi tulla modernin kaukoputken vakiovarusteena. Osoitat puhelimellasi taivaalle ja Pocket Universe kertoo mikä tähtikuvio on missäkin. Helpottaa kohteen etsimistä huomattavasti kömpelöitä seurantamoottoreita enemmän. Tähtitiedettä harrastavan pakkohankinta - ja hinta, se on alle 3 euroa!

Jos kiinnostuitte Augmented Reality -softista, käykää vielä tutkimassa mitä Erkka niistä on kirjoittanut (ja lukekaa lisää Evernote-kehuja)

Mitä seuraavaksi?

Olen nyt listannut oman iPhoneni sisällön ja antanut suositukseni. Se mitä yritän jossakin vaiheessa vielä löytää, olisi hyvä ajopäiväkirja ja mahdollisesti uusi streameri Simplify Median tilalle. Simplifyssä on meneillään jonkinlainen murros, eivätkä he salli uusien tilien luomista tai clienttien lataamista (doh!) vanhoillekaan tileille. Tämä on sääli, sillä kyseessä oli yksi iPod Touchin parhaista ohjelmista - miksi kantaisit 30 gigan musiikkikirjastoa mukanasi, kun voit streamata sen kotoasi suoraan podiisi ja tarvittaessa myös valikoiduille kavereillesi? Toivottavasti Simplifyn säätö loppuu nopeasti ja palvelu jatkaa toimintaansa entiseen malliin.

Muita sovelluksia toivomuslistalla olisi puhelujen tallennussovellus, tyyliin Remo Recorder, jota käytin Nokialaisissani (kyllä, olen jo pitkään tallettanut kaikki puheluni).

Saatan myös olla jollakin aikajänteellä siirtymässä TVkaistan käyttäjäksi. Ilmeisesti palvelu toimii myös iPhonella, joten kännykkätelevisio tulee ehkä sittenkin, ei vaan ihan sillä tavalla ja niillä massiivisilla infra-kustannuksilla, mitä Noksu ja kumppanit on kaavailleet :)

ps. Toivon, että esitätte omia vinkkejänne käyttökelpoisiksi ohjelmiksi kommenttiosuudessa. Ainakin Wiikatteella on vaikka mitä hienoja softia luuri täynnä.

Aiheesta muualla:

[1] Olen käyttänyt etsimiseen pääosin Appvee‘a ja Best app everia. Loistavia lähteitä.

Olen ollut Noksun puhelimien käyttäjä parin kuukauden taukoa lukuunottamatta niin kauan kun olen ollut työelämässä. Mallit ovat olleet järjestyksessä 3110, 8210, 3310, 6510, 6600, 9300i, N95 ja viimein E75, joka jäänee tällä erää viimeiseksi Nokialaisekseni.

Paras tähänastisista puhelimistani on ehdottomasti ollut N95, joka palveli minua hyvin kolme vuotta. Se toimi viestimen ja mobiilitoimiston lisäksi pokkarikamerana monella ulkomaanmatkallani ja käytön mukaan laskutettavan karttapalvelun ansiosta myös ad-hoc navigaattorina. Itse asiassa N95:n hankkimisen jälkeen minulla ei ole ollut erillistä digipokkaria eikä navigaattoria lainkaan.

(Totta, puhelin ei pärjää kuvanlaadussa kameralle & kaikki eivät siedä puhelimien rakeisia kuvia. Minä en kuitenkaan ole pikaräpsyjen suhteen kultasilmä.)

Yhteistyömme päättyi viimein 2009 syksyllä, kun wanha sotaratsu alkoi kärsiä uudelleen juniorivuotensa ongelmista, eli sammuili omia aikojaan, hukkasi näyttönsä kuvan ja pahimmillaan muutti koko akkunsa varauksen lämpöenergiaksi 20 minuutissa. Jotakin oli tehtävä, ja koska Firmassa oli saatavilla uusia E75:ia, nappasin yhden testiin. Se osoittautui virheeksi.

E75 on paperilla business-käyttäjän unelma, mutta todellisuus on kurjempi. Käytettävyys on nokiamaisen surkea, eivätkä N95:ssa itsestäänselvyyksinä pitämäni perustoiminnot, kuten yhteystietojen ja kalenterin synkronointi toimi kuin ehkä viikon kerrallaan. Saman kuukauden sisällä kolmatta kertaa Exchange-profiilia uudelleen luodessani jotakin ritsahti päässäni, ja syntyi päätös vaihtaa leiriä.

Tuntia myöhemmin katselin epäluuloisena iPhone 3G S:n siistiä myyntipakkausta. Miten tässä nyt näin kävi? Miksi en korjauttanut ysivitosta ja palannut tyytyväiseksi noksu-käyttäjäksi? Itse asiassa tämä on itsellenikin osittain mysteeri, mutta oletan, että ostoimpulssiin vaikutti kaksi asiaa:

#1 Positiiviset kokemukset iPod Touchista
#2 Positiiviset kokemukset App Storesta

Lisäksi minuun on piilovaikuttanut jo vuosia Jobsin pitämä iPhone-keynote, erityisesti kohta jossa Lord Stevious esittelee puhelimen käyttöliittymää (varoitus: linkin takana oleva vuoden 2007 Macworld Keynote sisältää runsaasti ärsyttävää Apple-uskovaisten ilakointia). En laskenut montako kertaa esityksen aikana ihmettelin sitä, miten Nokia ei hallitsevana raskaansarjan mestarina ollut tehnyt yhtäkään vastaavaa käytettävyys-innovaatiota.

Ymmärrän kyllä, että iPhoneen siirtyminen on kehityksen kirkkaimmasta kärjestä luopumista ja suljetun alustan orjuuteen nöyrtymistä - But you don’t know the power of the dark side! Sitä paitsi suurin osa innovaatiosta ei oman kokemukseni mukaan ole pelkkää hardista. Väitteen voi myös ilmaista kysymyksen muodossa vaikka näin: Jos kerran Noksulla on ollut puhelimissa kamerat jo 7-8 vuotta ja GPS ainakin 3-4 vuotta, miksi vasta iPhonen myötä aletaan törmätä ns. “augmented reality” -sovelluksiin?

Apple osaa pakata.

iPhone toteuttaa paljon asioita, jotka olisivat olleet Nokian puhelimilla mahdollisia jo vuosia sitten, mutta tekniikkaa ei ole osattu käyttää hyödyksi. Lisäksi se kompensoi teknisiä puutteitaan intuitiivisella käyttöliittymällä ja nopeudella. Esimerkiksi moniajon puuttumista ei vähän aikaa puhelinta käytettyään edes osaa harmitella - im-sovellukset kun osaavat käyttää iPhonen push-toiminnallisuutta ja suurin osa muista softista käynnistyy tuulennopeasti kuvaketta tökätessä. Apple on ensiluokkainen esimerkki ns. Sinisen Meren Strategian jalkauttamisesta: Asioita ei tarvitse keksiä uudelleen, kun osaa tarjoilla ne uudella, älykkäämmällä tavalla.

Joku ehkä näkee koko App Storen valtavana rahantekokoneena, jossa Apple toimii paitsi filtterinä, myös suurimpana välistävetäjänä. Näin asia toki on, mutta se ei välttämättä ole huono asia. Kuluttajana minun on vaikea löytää yhtälöstä haittoja: Softat maksavat keskimäärin pari euroa ja Apple takaa etten lataa puhelimeeni haittaohjelmia. Minun ei myöskään tarvitse nähdä minkäänlaista vaivaa sovellusten etsimisen ja asentamisen eteen - se on click & pay all the way.

Oikeastaan ainoa kömpelö juttu, joka minulla on tullut iPhonella ja sitä aiemmin jo iPod Touchilla vastaan, on quicktimesta poikkeavien videoformaattien tuki. iPhone ei osaa suoraan toistaa (tai edes synkronoida) koneella lepääviä divx- ja avi-leffoja, vaan niitä pitää ensin mutvaloida eri formaattiin ja kokoon. Oikeastaan iTunesin sopisi oppia tekemään tämmöiset hommat käyttäjän puolesta, kun kerran se kerran on Applen valitsema tapa hallinnoida luuria.

Ok, nyt kun vähän natkutetaan, niin sanotaan vielä soittoäänistä. Joo-o, niillä voi varmaan nyhtää jonkin verran ylimääräistä, mutta hei, eikös juu laiteta seuraavassa päivityksessä synsteemit sillai, että jokainen voi valita soitellaanko valmiita soittoääniä vai vaikka jotakin musiikkia kirjastosta?

Postaan ehkä myöhemmin tällä viikolla lempisovelluksistani, joista osaa olen käyttänyt jo pitkään iPod Touchilla, mutta jotka hyötyvät pirusti GPS:sta, puhelimesta ja kamerasta. Kiva olisi tietty saada vinkkejä, jos jotakin hyviä on tullut vastaan.

:)
Nopeus (GPS, käynnistymiset, koko UI)
Helppokäyttöisyys
App Store

>:O
Lyhyt akkukesto (tehokäytössä)
Sonera kytky
I must obey my master

Työnantajapuolen parhaita propagandavälineitä ovat asiaan liittyvät luvut, joita on myös ahkerasti vilauteltu, ja jotka ovat annetuista kannanotoista päätellen purreet - ainakin tähän nettiä käyttävään kansanosaan: Lakon ymmärtäjiä on selvästi vastustajia vähemmän, ja yksittäiset järkiperustelut hukkuvat ahtaajien vuosiansioita epäuskoisena toistelevien akateemisten pätkätyöläisten katkeraan floodaukseen.

Ja onhan se lakkoilu kallista: Kun 3000 Joonaa ja Jarkkoa päättää olla pakkaamatta ja purkamatta laivoja, siitä aiheutuu päivässä kansantaloudelle arviolta 100-160 miljoonan euron vahingot, jälkimmäisen luvun ollessa lähempänä lamaa edeltävää tilannetta ja ensimmäisen vastatessa suurin piirtein viime vuoden lamasyksyä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että päivähinnalla maksaisi helposti Ylen osuuden kohumusiikkitalosta ja päälle vaikkapa kansallisoopperan vuotuiset valtiontuet 2-3 kertaa.

Vastustaminen on siis helppoa, eikä tarvitse olla oraakkeli huomatakseen, että lakko sattuu pahimmin juuri kotimaiseen työhön. Suomen teollisuus on vientivetoista investointiteollisuutta, ja jo muutaman päivän katkokset tavarankulussa sammuttavat tehtaita ja aiheuttavat kauppojen menetyksiä. Samalla työpaikkoja siirtyy pysyvästi ja peruuttamattomasti ulkomaille, ja meille kaikille jää taas vähemmän yhteistä hyvää jaettavaksi.

Syyttävät sormet osoittavat varsin yksipuolisesti ahtaajia, esimerkiksi Teknologiateollisuuden puheenjohtaja Jorma Eloranta totesi torstaina, että “3 000 ahtaajaa vaarantaa yli 200 000:n teknologiateollisuudesta suoraan leipänsä saavan toimeentulon.” EK onkin julkisuudessa tehnyt hyvää työtä vastuun vierittämisessä, sillä se mitä lakon yksipuolisesti tuomitsevat eivät nyt huomaa tai halua muistella, on se tosiseikka, että tässähän on nyt käynnissä ihan tavallinen liittokierros (olkoonkin, että se sopii nykyiseen taloustilanteeseen yhtä saatanan huonosti kuin nyrkki hanuriin). Niin, ja mehän muistamme, että liittokierrokset ovat tarpeen, koska EK itse oli romuttamassa hyvin palvellutta Tupo-järjestelmää vuonna 2008. Samalla räjäytettiin olemattomiin yksi Suomen kilpailukyvyn tärkeimmistä kulmakivistä - pitkät työrauhat.

AKT on toki lähtenyt rauhanneuvotteluun joukkotuhoasein, sitä en kiistä. Tupottomuuttakin on tässä tapauksessa kyseenalaista käyttää verukkeena, koska ahtaajat ovat perinteisesti jättäytyneet kokonaisratkaisun ulkopuolelle milloin se on ollut liitolle itselleen edullista. Solidaarisuutta vaaditaan, mutta ollaanko itse solidaarisia esim. juuri vientiteollisuudesta leipänsä saaville? Ymmärrän kuitenkin periaatteen tasolla tavoitteet ja valitun välineen hyvin: Totta kai lyhyen koulutuksen ja erittäin helposti korvattavissa olevan työvoiman intresseihin kuuluu sopeutumisrahan kaltaisiin järjestelyihin pyrkiminen ja määräaikaisen työvoiman käytön rajoittaminen vakinaisten korvaajana. Sitä en ymmärrä, miksi 3000 vakituisen työntekijän muhkea eroraha nähdään jotenkin kynnyksenä työnantajapuolella? Yhden päivän lakkoilun hinnalla kun kustantaisi jokaisen ahtaajan sopeutumisrahat. Antakaa monoa vaikka kaikille ja teettäkää duuni tulevaisuudessa määräaikaisilla, ei tuo ole eurooppalaisittain edes erityisen korkea hinta!

Looginen seuraus lakosta on sen lopputuloksesta riippumatta se, että tulevaisuudessa vakituisten ahtaajien määrä tulee laskemaan ja määräaikaisen työvoiman käyttö merkittävästi  lisääntymään. Työnantaja ei tykkää olla kenenkään armoilla. Tämä ei ole mitenkään huono asia muille kuin niille 3000:lle Joonalle ja Jarkolle, jotka eivät tulevaisuudessa tule saamaan sitä kohuttua 47000 euron vuosiansiota trukkia kuskaamalla. Osa-aikaisuudet kuuluvat 2000-luvulle, ja mihin sen paremmin kuin kausiluonteisiin töihin?

Kansantalouden toipumisen kannalta nykyinen neuvottelusysteemi on kuitenkin perverssi, koska se mahdollistaa seurauksiltaan ylimitoitettujen aseiden käytön tilanteessa, jossa ollaan juuri toipumassa itsenäisyyden ajan pahimmasta bruttokansantuotteen notkahduksesta. Vanhasen esiintyminen kansakunnan omatuntona tai abstraktioilta näyttävät etukäteislaskelmat lakon seuraamuksista eivät kuitenkaan säväyttäneet neuvottelujen osapuolia. Henkilökohtaisesti oudoksun myös työnantajapuolen ja valtakunnansovittelijan passiivisuutta: AKT on ilmoittanut  halukkuutensa jatkoneuvotteluihin alusta lähtien, josta huolimatta lakon annettiin jatkua yli viikonlopun. Ehkä reaaliset seuraamukset peruuntuneiden kauppojen ja suljettujen tehtaiden muodossa hiukan ravistelevat.

EK:n haaveet pakkosovusta, eli käytännössä avainalojen työntekijöiden “rauhaanpakottamisesta”, tuskin tulevat toteutumaan lähitulevaisuudessa, mutta myöskään nykylinja ei voi jatkua. Tässä pitäisi nyt itse kunkin kerrata hiukan Nashin Equilibriumia ja ryhtyä ideoimaan 2000-luvulle paremmin soveltuvaa kolmikantamallia.

Olen pelannut M.A.G:ia viimeisen kolmen viikon ajan, ja pelitunteja on ehtinyt kertyä parin kolmen vuorokauden edestä, mutta en ole vielä valmis antamaan lopullista tuomiota. Välillä täytyy myös hiukan jäähdytellä ettei kyllästyminen iske, ja siihen sopi hienosti tämän hetken ehdottomasti lahjakkaimpiin pelitiimeihin kuuluvan Biowaren (Bioshock, Mass Effect) uusin eepos, Mass Effect 2. Pelasin ME2:n halki viime viikonloppuna, ja kyllä taas avaruusooppera maistui.

Mass Effect 1:n juoni ei juuri erottunut siitä, mitä me genren harrastajat olemme tottuneet näkemään viimeisen viidentoista vuoden aikana moneen kertaan jopa havumetsä-scifissä: on muinaista uhkaa, uskollisia liittolaisia ja raisua interracialia. Peli erottui yksinkertaisesti sillä, että se onnistui käärimään tarjottavansa loistavan toteutuksen, hyvän käsikirjoituksen ja aika-harvoissa-kohdissa-nolon näyttelytyön maistuvaksi paketiksi.

ME1:n punainen lanka oli nopeasti selitettynä siinä, että hulluksi tullut galaktinen agentti Saren ajeli isolla avaruusaluksella ympäri tunnettuja tähtijärjestelmiä tekemässä pahojaan pelaajan juostessa perässä. Juonen tiivistyessä kävi ilmi, että tarinan pahis ei olekaan itse Saren, vaan hänen kiesinään toimiva Sovereign-niminen avaruuslaiva. Sovereign osoittautui muinaisen superrodun - reaperien - viimeiseksi edustajaksi. Reaperit (lähin suomennos olisi ehkä puimurit) ovat vastuussa noin 50 000 vuoden välein sattuvista sivistyneiden kansojen joukkotuhoista, eikä niitä mielellään ottaisi galaksiin yhtään enempää kuin sen pakollisen viimeisen (shadows & vorlons anyone?).

Sovereign juoni kuitenkin koko galaksin laitamilla notkuvan suurilukuisen possensa tuomista Linnunradan pitopöytiin avaamalla tähtiportin sivistyneiden lajien pääkaupunkina ja neuvonpitopaikkana toimivaan Citadeliin. Apunaan reaperilla oli galaksin paras agentti ja nuori konerotu gethit. Pelaajahahmon virkaa toimittava komentaja Shepard saa kuitenkin tovereineen avaruuskalmarin ja muun jengin touhut viime hetkessä estettyä ja tarina päättyy näennäisen hyvin.

Vaikka välitön tuho estyy, uhka jää ykkösosan lopussa kuitenkin ilmaan roikkumaan, sillä gethit eivät lähteneet mihinkään, eikä tieto linnunradan reunamilla vaanivista hyperälykkäistä, vuosimiljoonia vanhoista Keskustan kannattajista motivoi ummistamaan silmiä iltaisin. Pelaajahahmo Shepard on varma, että jatkoa seuraa, ja omistautuu galaksin pelastamiselle (pelaajan määritellessä onko sankari kirkasotsainen moralisti, häikäilemätön mulkku, vai jotakin siltä väliltä).

En spoilaa kenellekään kakkosen juonta tarkemmin ruotimalla, mutta pikkuisen alusta kehtaan paljastaa (älkää lukeko eteenpäin, jos meinaatte, että hys hys siitäkin vähästä):

Tarina alkaa Shepardin kuollessa tuntemattoman avaruusaluksen tulitukseen, jota seuraa parin vuoden gappi, jonka jälkeen kuolleista kokoon kursittu sankari herää Cerberos-säätiön klinikalta. Cerberoksen johtaja, salaperäinen Itsevalaiseva Mies (tai jokin siihen suuntaan), briiffaa Shepardin lyhyesti kahden vuoden aikana tapahtuneista sattumuksista ja pistää pelaajan heti kentälle katsomaan miksi tunnetun avaruuden laitamilla olevat ihmissiirtokunnat eivät vastaa puhelimeen.

Arvatenkin paljastuu kauheita: inhottava hyönteisrotu collectors (kerääjät, huu, kylläpä on pahaenteinen nimi) ovat johtajansa Harbingerin (kuka piru näitä nimeää?) kanssa abduktoineet siirtokuntakaupalla ihmisiä tuntemattomiin tarkoituksiin ja abduktoivat lisää, jos pelaaja ei niitä pysäytä. Shepardia ei helposti huijata, hän on alusta lähtien sitä mieltä että puimurit ne on saatana kaiken takana. Kerääjät ovat kuitenkin välittömämpi uhka, ja niiden pysäyttämiseksi on kerättävä kasaan joukko spesialisteja, jotka asuvat ympäri Linnunrataa. Siitä se sitten lähtee, ja pitää otteessaan sellaiset 30-40 tuntia.

ME1 ei ollut roolipeli, se oli interaktiivinen toimintaelokuva kaikkine asiaan kuuluvine elementteineen. Kakkonen vetää homman vielä virtaviivaisemmaksi ja keskittyy vain kahteen seikkaan: Juoneen ja taisteluun. Homma etenee adhd-sukupolvelle sopiviksi pätkiksi rytmitettynä hienosti,  ja ainakin itselleni itse tarina alkoi lopussa merkitä sen verran enemmän kuin taistelukohtaukset, että laskin tavoistani poiketen vaikeusastetta välttääkseni turhia latailuja hyvän flow:n keskellä.

Taistelut on ovat visuaalisesti upeita, vaikka toivoinkin yhden pelaajan fps:t pääosin jättäneenä hieman taktisempaa otetta. Aseita, biotiikkaloitsuja ja suojia on riittämiin, ja niitä parannellaan Shepardin fregatin labrassa tutkimalla. Hiukan kiusaa pelkkä tuikuttimien käyttäminen kun ehti jo Gears of Warissa tottua moottorisahaan… Myöskään minkäänlaisia kranuja ei kakkosen kentille kuulu, mutta ehkä ne on menneet Shepardin talviunen aikana muodista kuin disko.

Ykkösen iloja oli paitsi hienosti kehitelty juoni, myös toimiva henkilökemia tiimin välillä. ME2 petraa tälläkin saralla, ja tiimiinsä todella kiintyy. Kaikki hahmot on hyvin kirjoitettu, ja näyttelijäkaarti on peliksi harvinaisen nimekäs. Myös romanssia on luvassa, hyvällä maulla tietenkin. Itse ilahduin siitä, että ykkösessä ilmeisesti sakkolihaa ollut quarianilainen Tali’Zorah nar Rayya on tullut parissa vuodessa naimaikään. Edellisen osan heiloillekin voi toki olla uskollinen, joka ehkä palkitaan kolmosessa, tai sitten ei, mistä sen tietää.

Mass Effect 2 on melkein täyden kympin peli, jonka viimeinen silaus ovat sen mainiot yksityiskohdat ja huumori. Olin jo aikeissa laittaa XBoxin pakettiin ja myyntiin, mutta perkeles pitää se kolmonen vielä katsoa.

ps. Nauroin Aboman kanssa Darth Vaderin sänkypuheilta kuulostavaa “I will show you true power”-heittoa, mutta muuten traileri on aika myyvä. Parempi kuin Star Trekissä.

ps. Kuten edellisessäkin ME:ssa, tallennetut pelit kannattaa säästää seuraavaa peliä silmällä pitäen. Tarinaan saa kummasti jatkuvuuden tunnetta kun näkee miten edellisen osan valinnat haarauttavat pelipuuta

Vastaus on yksinkertainen: Laadusta ei voida puhuakaan, jos kannattavuutensa kanssa tuskailevat yritykset hoitavat asiakassuhteensa joko vasemmalla kädellä tai täysin perse edellä.

Tavallisin esimerkki ilmiöstä ovat lehtitalot ja operaattorit, jotka kohtelevat olemassaolevia asiakkaitaan itsestäänselvyyksinä ja tarjoavat roisimmat alennuksensa vain uusille asiakkaille: Uuden lehtitilauksen saa jopa puoleen hintaan kestotilauksen jatkoon verrattuna [1] ja liittymän avaajalle tarjoillaan maksuhuojennuksia ja muita etuuksia siinä mitassa, että vanhojen asiakkaiden maksuja joudutaan kohottamaan jotta homma pysyy kannattavana.

Joillakin aloilla kyse ei niinkään ole osakkeenomistajien alhaisten tarpeiden epätoivoisesta tyydyttämisestä, vaan yksinkertaisesti hallinnollisten taitojen puutteesta. Näin on esimerkiksi monella putki-, sähkö- ja kirvesmiehellä, joista jokainen on nykyään olevinaan yrittäjä, mutta ei kuitenkaan omaa pienintäkään käsitystä siitä miten hommat kannattaisi aikatauluttaa ja järjestellä. Tuloksena on kaaos, jossa asiakas saa olla tyytyväinen jos löytää sähkärin työmaalta edes nukkumasta krapulaansa.

Esimerkkejä on loputtomasti. Lähettejä, jotka eivät toistuvista huomautuksista huolimatta tajua, että olet päivisin töissä. Myyjiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa auttaa sinua hankkimasi kannettavan tietokoneen takuuasioiden kanssa. Softatoimittajia, jotka ottavat rahasi ja juoksevat.

Tämänkertaisen kärinän syy on kuitenkin käyttämäni huoltamo. Käytän erästä nimeltä mainitsematonta porilaista Dodge-merkkihuoltoa hoitamaan ajoneuvoni määräaikaishuollot. Tämän reilun kahden vuoden aikana, jona auto on minulla ollut, on huoltoyritys ryssinyt lähes kaiken mitä näinkin yksinkertaisessa asiassa ryssittävissä on: Aikataulut ovat menneet pieleen, osia on jäänyt vaihtamatta, toisinaan taas on vaihdettu vääriä osia. Kaiken kruunaa häpeämätön laskutus: Juuri suoritettu 75000 kilometrin huolto tuli maksamaan työnantajalleni 544,7 euroa! Lisäksi Firma menetti neljän tunnin laskutuksen huoltamon aikataulutöpeksinnän seurauksena >:O

Suomessa on herättävä näkemään asiakaspalvelu laatutekijänä ja kilpailuvalttina. En millään malta uskoa, että hyvän asiakaspalveluprosessin ylläpito tulee niin kalliiksi, että mieluummin lasketaan miten paljon negatiivista palautetta ja asiakaskunnan vaihtuvuutta siedetään. Suomalainen työ maksaa - se on fakta - mutta pitäisi ymmärtää, että väärässä paikassa säästäminen on kallista. Suomalaisten palvelujen korkean hinnan perusteena tulee olla muiden tekijöiden mukana korkea laatu ja sitä ei saavuteta jos asiakastyytyväisyys kyntää pohjamutia.

Yksityinenkin ammatinharjoittaja voi muuten kehittyä asiakaspalvelijana pitämällä huolta ammattitaidostaan ja ulkoistamalla ne asiat, joita ei osaa tai halua tehdä itse. Ei tartte olla niin avuton.

Mikä taso sitten on riittävä? Lukekaapa esimerkiksi Okinawalla asuvan Yoen asiakaspalvelukokemuksia japanilaisesta pankista. Huomioimisen arvoista on, että kyseessä ei ole Kiinan tai Intian kaltainen halpatyömaa, vaan maailman toiseksi suurin kansantalous.

ps. MAGin julkaisupäivä on tänään. Jos hyvin käy, saan kappaleeni jo tänä iltana.

–

[1] Yksi syy siihen, miksi minulle ei tule yhtään itse maksettua aikakauslehteä tällä hetkellä.

Playstation näyttää täyttävän hyvin olohuoneen viihdekeskukselle asettamani vaatimukset: On ylöspäin skaalaava sd-mediatoisto, suurta massamuistia hyödyntävä mp3-playeri ja teräväpiirtoon kykenevä levynkieputin, olkoonkin että BluRay jatkaa samaa antiikkista savikiekkoperinnettä kuin DVD, enkä vielä parin päivän kokemuksella ole löytänyt Playstation Networkista minkäänlaista online-leffavuokraamoa. No ehkä sellainen on vielä luvassa, en ole vielä tutkinut mitkä ovat luotettavat PS3-juorulähteet, joten olen melkoisen pimennossa mitä on tuloillaan.

KZ2 on MW2:sta verrattomasti parempi verkkopeli, mutta ranked servereitä vaivaa yksi ikävä kömmähdys: Mitä ylemmäs ylenet, sitä vähemmän sinulla on valittavanasi peliservereitä. Paha paha - mun fps-kokemuksella kenraaliksi ei montaa tuntia kestänyt & nyt alkaa tuttujen kanssa pelaaminen olla jo aika haasteellista. Ja kun peli on jo kahden vuoden kypsässä iässä, voidaan olettaa, ettei apinamaisuutta olla edes korjaamassa. No, nämä ongelmat ovat minimaalisia verrattuna MW2:n typeryyksiin.

Vielä kun saisi Xbox Liven tasoisen verkkopalvelun cross-game -chatteineen niin lakkaisin saman tien maksamasta Live Goldista. Ei millään pahalla Sony, mutta verkkopalvelunne on 5 vuotta MS:n vastaavaa jäljessä.

Serkku herätti Facebookissa mielenkiinnon mahdollisimman vähän prosessoituun ja lisäaineettomaan ravintoon. Olen ehkä tällä hetkellä ravitsemusvalistuksen kannalta tavallista vastaanottavaisemmassa tilassa, sillä työmaaruokalani mössöt ovat pitäneet minua nälässä koko Joulun jälkeisen ajan. Koska en haluaisi palata päivittäiseen tasokkaissa ravintoloissa syömiseen kustannussyistä, mutta tarvitsen kuitenkin sen 2,9 kilowattituntia energiaa päivässä, pitää alkaa tutkia “vaihtoehtoisia energianlähteitä”.

Ville oli kiintoisan statuspäivityksensä lisäksi nakannut fb-statuksessaan vielä linkin suomalaisen Olli Postin kirjoituksiin, joista plarasin nopeasti läpi manifestin oloisen Nutrixin [1] ja pari blogipostausta. Nutrix oli ihan hauska ja inspiroiva, varsinkin kun sen sanomana näkyi olevan, että se mikä maistuu hyvältä, tekee hyvää.

edit: Inspiroiva tai ei, ystäväni tutki kaverin blogeja tarkemmin, ja kyllä huomattava osa materiaalista ylittää kirkkaasti hörhöilykynnyksen. Hyvä ehdokas vuoden huuhaa-palkinnolle, mutta kaikki kunnia silti ihmisten herättelemisestä kiinnittämään huomiota esim. kakkostyypin diabeeteksen yleistymiseen.

Nykyinen arki ei maistu kovin hyvältä, enkä usko että on terveellistäkään: Viimeksi syöty lounas ruokalassa maksoi juomineen 7 euroa ja sisälsi läpivettyneitä perunoita, laihaa kastiketta (kaikesta päätellen ruskistettuja vehnäjauhoja) sekä liimaisia kalapuikkoja, josta löysin lisäksi sinisiä muovirakeita. Fucking disgusting, kuten Ramsay sanoisi.

Järkevä kantaisi mukanaan omat eväät, mutta parempi olisi että ruokalasta saisi vaikka sitten hiukan kalliimpaan hintaan jotakin syömäkelpoista. Laadun paraneminen lienee utopistinen haave, joten pitänee rohkaista mielensä ja käydä katsomassa mitä lähikaupan luomuhyllyillä ja paikallisissa “terveysliikkeissä” [2] myydään. Ehkä löydän jotakin niin energiapitoista ja verensokeria ylläpitävää aamunakerrettavaa, että selviän sen avulla työpäivän yli. Kotona voisi sitten syödä paremmin.

En tiedä ravitsemuksesta paskaakaan, mutta energiasta paljon. Aikuisen päivittäinen energiantarve on aktiivisuustasosta ja koosta riippuen noin 2-8 kWh vuorokaudessa. Minun aktiivisuustasoni on kohtuullisen matala, enkä ole jättiläinen, joten arvioisin keskimääräiseksi tarpeekseni 2,9-3,2 kWh vuorokaudessa. Koska minussa ei ole verkkovirtapistoketta, muuntajaa eikä varaavia litiumkennoja, minun pitää onnistua imeyttämään energia itseeni ravinnosta.

Ihminen ei ole pyton, joka voi syödä lähes mitä tahansa ja sulatella sitä juuri niin kauan että kaikki energia hyväksikäytetty. Ruoansulatuksemme toimii taukoamatta, ja jos syömme jotakin sellaista, jota järjestelmämme entsyymit eivät pysty hajottamaan siinä ajassa kun tavara on sisällä, menee loppu energiasisältö jätevedenhuoltolaitokselle [3]. Jos hajotetusta ravinnosta tulee energiaa kulutukseen nähden liian vähän, käytetään ruumiiseen kertyneitä reservejä siinä järjestyksessä, mistä vähemmällä työllä saadaan riittävä määrä irti. Jos ravinto on kulutukseen nähden liian energiapitoista, ylimääräinen energia varastoidaan reserveiksi.

Tämä on ihmisen energiatalous yksinkertaisuudessaan. Energian saannin kannalta hyvä ruoka olisi siis sellaista, joka vapauttaa ruumiissaoloaikanaan mahdollisimman paljon energiasisällöstään korkeimman aktiviteettitason aikana ja tekee sen mahdollisimman tasaisesti. Asialla on kuitenkin paljon muitakin puolia, mutta juuri tähän loppuu oma tietämykseni (So help me Obi-Wan Kenobi, you are my only hope).

Ihminen tarvitsee tiemmä pelkän energian lisäksi ruumiin ylläpitoon erilaisia vitamiineja, mineraaleja ja midiclorianeita. Olen serkkuäijän tavoin perillä siitä, millaisen petrokemiallisen työstämisen takana synteettiset ravintolisät ovat, ja yritänkin saada suurimman osan lisukkeista luonnonmukaisesti kasvaneessa muodossa. Talvisin syön kuitenkin multivitaa, koska en yksinkertaisesti tiedä millaisella ruokavaliolla saisin vastaavan kasan palikoita sisään ilman että syön 62,5 kiloa salaattia, 25 kiloa puolukoita ja 10 litraa tyrniä päivässä.

Ajatus siirtymisestä edes osittaiseen luomuruokaan työmaallakin on kiva, ja kuulostaa sopivalta uudenvuodenprojektilta. Siitä tulee ehkä hankalaa, mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Nykytilannetta pahemmaksi homma ei missään tapauksessa voi mennä. Any help is appreciated.

–

[1] Posti on kirjoittajana kohtalainen, mutta pieksee ravintotottumuksiamme ehkä turhankin rankasti ja fiilispohjalta: Se että krooniset taudit lisääntyvät, ei poista sitä faktaa, että odotettavissa oleva elinikämme on kolminkertaistunut puustalaskeutumisen aikakaudesta & kuolemme vain poikkeustilanteessa johonkin puutostilaan. Ihan metsässä ei nykyaikainen ravitsemustiede siis ole.

[2] Termi”luonnonmukaisuus” sekoittuu valitettavan usein nykyään homeopatiaan ja muihin noitamaisiin menoihin. Tämä tekee skeptikolle vierailun luontaistuotekauppaan sulaksi mahdottomuudeksi (ainakin ilman tukihenkilöä).

[3] Suurin osa ravinnosta saadusta energiasta kuluu ruumiksen elossapitoon: On laskettu, että 40 tunnin työviikon ulkoinen tuotto on vain noin 1 kWh. Biologinen fakta taas on, että jopa 50% nykyravinnon energiasisällöstä jää elimistössä imeytymättä ja poistuu ulosteen mukana. Jos arvioisi varovasti jokaisen suomalaisen tuottavan keskimäärin 1 kWh:n energiasisällön edestä scheissea päivittäin, josta vaikkapa puolet voitaisiin hyödyntää energiantuotannossa, olisi paskantaminen 3,5 kertaa tuottavampaa kuin avusteeton ruumiillinen työ. Yhteensä suomalaiset paskivat siis 100 MW:n voimalaitoksen energiantuotannon verran.

Vuosi 2009 oli synkkä xbox-pelaajalle. Muutamaa valonpilkahdusta lukuunottamatta teemana olivat kauan odotettujen projektien peruutukset ja keskeneräisten tekeleiden julkaiseminen.

Oma suosikkini viime vuodelta tuli aivan sen lopussa: Assassins Creed 2 sijoittuu minulle rakkaaseen renessanssi-Italiaan ja tarjoaa edeltäjäänsä enemmän tekemistä. Bonuksena nykyajassa säätämistä on edellisosaa vähemmän, oikeastaan vain parissa kohtaa, joten äksöni tapahtuu pääosin siellä missä pitääkin. Pääjuonen loputtua on osa alueesta edelleen lukittuna (esim. Firenzessä joen toinen ranta), joten arvaan että saamme pelille DLC-jatkoa lähikuukausina.

Vuoden paras räiskyttelypeli oli yllättäen Borderlands (postaukseni aiheesta), joka kiilaa helposti ohi täysin torsona julkaistun Operation Flashpoint: Dragon Risingin ja kammottavasta nettikoodista ja suunnitteluvirheistä kärsivän Call of Duty: Modern Warfare 2:n. Kuten kaksiosaisessa analyysissäni (osa 1 ja osa 2) kerroin, MW2:n torppaa Infinity Wardin ylimielinen suhtautuminen annettuun palautteeseen ja yksinkertaisesti ammattitaidon puute suunnitteluosastolla.

Jos olisimme viime vuonna siirtyneet PS3:een olisin luultavasti taipunut valitsemaan räiskintäpeliksi KillZone2:n, jota olen muutamaan otteeseen päässyt kokeilemaan.

Ylivoimainen arcade-peli oli suomalaista tekoa oleva Trials HD. On vaikea perustella jonkun Dragon Risingin seitsemän kympin hintaa kun vajaalla viidesosalla siitä saa näinkin tasokasta viihdettä. Liven kautta ladattavia pelejä tuli muutenkin pelattua aika runsaasti, kiitos Games on demand -palvelun.

Roolipeleistä mieleenpainuvin on ruma mutta loistava Dragon Age: Origins. Olen itse ehtinyt vasta hipaista pelin runsasta sisältöä, mutta siskoni Deneya sanoo pelistä seuraavaa:

“Huolimatta siitä, että vapaa remuaminen Oblivionin tyyliin ei Dragon Agessa ole mahdollista ja siitä, että peli on varsinkin isommilla ruuduilla ruma kuin norsun kärsä, se on ehdottomasti hankkimisen arvoinen. Juoni on kiinnostava, maailma ei ole mustavalkoinen, roolin pelaaminen onnistuu ja tehdyillä valinnoilla on oikeasti merkitystä pelin etenemiseen. Ehdottomasti pelin parasta antia ovat kuitenkin hahmot ja onnistunut dialogi sekä ryhmädynamiikka.”

Pettymysten lista vuodelta 2009 on pitkä - niin pitkä etten ala pistää nimikkeitä peräkkäin lainkaan. Suurimmaksi pettymykseksi on helppo kirjata MW2, jolta oli lupa odottaa paljon mutta joka uppoaa täysin tekijöidensä hybrikseen. Hieman myös kirveltää Aliens-pelien siirtyminen, joka tarkoittaa tavallisesti surkeaa lopputulosta… Toivon ja rukoilen, että nyt tapahtuu poikkeus.

Vuosi 2010 näyttää pelaajan kannalta jo paremmalta, heti alkuvuonna ilmestyvä MAG on oman odotuslistan kärjessä, samoin Battlefield: Bad Company 2. Koska MAG ilmestyy eksklusiivisesti PS3:lle, on meidän nyt sitten viimeinkin hankittava kolmannen sukupolven pleikkarit, 256 pelaajan verkkopeli nyt vaan on liian herkku passattavaksi.

Mitkä olivat omasta mielestä parhaat pelit ja karvaimmat pettymykset? Entä onko jotakin odotuksia vuodelta 2010?

ps. Säästövinkki: Olen siirtynyt tilaamaan pelini suoratoimituksina Ahvenanmaalta Verkkokaupan välityksellä. Peli tulee yleensä vielä samalla viikolla ja säästät yleensä noin kolme kymppiä hankintahinnassa.

Aika hyvin vai? Eikä minun ole tarvinnut puuttua itselleni tärkeisiin asioihin, kuten ravintolassa syömiseen ja harrastuksiin.

Asunnostani saan arvion perjantaina, jolloin teen myös päätöksen myymisestä. Pidän kriittisenä rajana maltillista 25000 euron arvonnousua kuuden viime vuoden aikana, jonka uskoisin onnistuvan ilman vaikeuksia. Mikäli päädyn myyntiin, pidän todennäköisenä että vietän vuoden tai pari vuokralla ja etsin kaikessa rauhassa säväyttävää asuntoa. Minulla olikin tähtäimessä yksi, mutta sain viikonloppuna tiedon että kohde meni kaupaksi parissa päivässä.

Asuntokauppa neutraloisi viimein tähän astisen elämäni huonoimman sijoituksen aiheuttamat tappiot: Virhe oli joitakin vuosia sitten tekemäni autokauppa, jossa hankin uuden korealaisen Chevroletin vain vuotta ennen kun siirryin työsuhdeauton käyttäjäksi. Eteenpäin myynnin ei sinällään pitänyt olla ongelma, mutta kun saman Chevroletin uuden vuosimallin hinta olikin yllättäen 18000 euroa minun maksamani 24000 euron sijaan, oli ostajia varsin vaikea houkutella.

Kahden kuukauden seisotuksen jälkeen riisi-Chevy meni kaupaksi 13900:lla eurolla, eli kirjasin 10100 euroa tappiota vuoden ajeluista täysin keskinkertaisella perussedanilla. Vertailun vuoksi sanottakoon, että samalla vuosihinnalla saa liisattua kohtuullisen makean C-Mersun tai höyhensarjan Jagen.

Vaikka maksoin autoa nopeasti pois (ehkä sellaiset 450 euroa kuukaudessa), kaupassa toteutui kauhuskenaario jota velaksi autonsa ostavien tulisi kammota eniten: Auton arvo laski nopeammin mitä jäljellä oleva velkasumma. Näin jälleenmyyntihinta ei riittänyt kokonaan kattamaan otetun lainan loppusummaa, vaan velkaa jäi kivasti ylimääräistä, minun tapauksessani n. 4500 euroa. Summa ei ole mahdoton, mutta voitte luottaa sanaani siinä että hyvän rannekellon hinnan maksaminen tyhjästä on hmm… sanoisinko, että luonnetta kasvattava kokemus.

Tappioista viisastuneena tein päätöksen, etten koskaan enää osta autoa velkarahalla [1]. Suosittelen vastaavaa muillekin, tietyissä järjen rajoissa. Jos pitäisi listata työssään autoa tarvitsevan vaihtoehdot paremmuusjärjestyksessä, ne olisivat seuraavat:

1# Ei omaa autoa, tarvittaessa taksi. Oman auton kustannukset ovat helposti useita satasia kuussa. Jos takseihin ja muihin julkisiin ei mene vaikkapa 350-400 euroa kuukaudessa, tai vastaavaa summaa ajanhukkana bussipysäkillä, kannattaa miettiä tarvitseeko omaa autoa lainkaan.

2# Käytetty diesel. Jos joutuu ajamaan joka päivä pitkiä matkoja ja on tyytyväinen vanhempiin automalleihin, kannattaa harkita vanhan diesel-auton hankintaa. Tässä ilossa saa myös yleensä paremmat varusteet pienemmällä rahalla. Mutta hankinta pitää tietysti tapahtua käteisellä.

3# Työsuhdeajoneuvo. Jos työssään joutuu ajamaan joka päivä ja pitkiä matkoja, ja haluaa kiinnittää erityistä huomiota ajomukavuuteen, kannattaa ottaa työsuhdeauto, mutta vain täysedulla. Näin saa hyödyn uuden auton mukavuuksista ja turvallisuudesta ilman että sitoo omaa pääomaa laitteeseen, jonka arvo vähenee jatkuvasti moninaisten kilometrien vuoksi.

4# Uusi auto - käteisellä. Jos hankkii ajoneuvonsa uutena, se pitää tehdä niin kuin raha-asiansa mallikkaasti hoitanut ystäväni: Hän maksoi uuden Fokuksensa luovutuksen yhteydessä kokonaan pois (luultavasti vielä pienillä merkitsemättömillä seteleillä).

Autosta EI SAA olla velkaa - se on opetus, joka meni minulla yhdellä kertaa hermostoon.

Tietty raja pitää toki kategorisille imperatiiveillekin vetää. Vanhalla giljotiiniescortilla tai eturauhasvolvolla on se huono puoli että törmätessään mökkitiellä muurahaispesään ne saattavat syttyä tuleen ja silpoutua matkustajineen useiden neliökilometrien alueelle. Myytti siitä, että “vanhat autot ovat turvallisia, kun niissä on oikeaa peltiä” on mitä suurimmassa määrin paskaa.

Video demonstroi mitä tapahtuu vm. 1959 Chevy Bel Airin ja vm. 2009 Chevy Malibun kulmittaisessa nokkakolarissa n. 65 kilometrin tuntinopeudessa.

Vaikka molemmat ajoneuvot menevät tietysti lunastukseen, avain on uuden ajoneuvon matkustamon pysyminen muodossaan. Bel Airia kuljettanut henkilö olisi menehtynyt heti moninaisiin vammoihinsa, Malibun kuski olisi selvinnyt murtuneella jalalla, ja ehkä siinä olisi itkukin tullut kun meikit levisi turvatyynyyn.

Aiheeseen liittyen:

Osa 1: Lamaleikkauksia

–

[1] Se että lupaan itselleni NYT, että en koskaan osta autoa velaksi, ei tarkoita sitä, ettenkö tekisi niin heti ensi viikolla - se on impulsiivisuuden varjopuolia, mutta ainakin jännitys säilyy.