Olen pelannut M.A.G:ia viimeisen kolmen viikon ajan, ja pelitunteja on ehtinyt kertyä parin kolmen vuorokauden edestä, mutta en ole vielä valmis antamaan lopullista tuomiota. Välillä täytyy myös hiukan jäähdytellä ettei kyllästyminen iske, ja siihen sopi hienosti tämän hetken ehdottomasti lahjakkaimpiin pelitiimeihin kuuluvan Biowaren (Bioshock, Mass Effect) uusin eepos, Mass Effect 2. Pelasin ME2:n halki viime viikonloppuna, ja kyllä taas avaruusooppera maistui.

Mass Effect 1:n juoni ei juuri erottunut siitä, mitä me genren harrastajat olemme tottuneet näkemään viimeisen viidentoista vuoden aikana moneen kertaan jopa havumetsä-scifissä: on muinaista uhkaa, uskollisia liittolaisia ja raisua interracialia. Peli erottui yksinkertaisesti sillä, että se onnistui käärimään tarjottavansa loistavan toteutuksen, hyvän käsikirjoituksen ja aika-harvoissa-kohdissa-nolon näyttelytyön maistuvaksi paketiksi.

ME1:n punainen lanka oli nopeasti selitettynä siinä, että hulluksi tullut galaktinen agentti Saren ajeli isolla avaruusaluksella ympäri tunnettuja tähtijärjestelmiä tekemässä pahojaan pelaajan juostessa perässä. Juonen tiivistyessä kävi ilmi, että tarinan pahis ei olekaan itse Saren, vaan hänen kiesinään toimiva Sovereign-niminen avaruuslaiva. Sovereign osoittautui muinaisen superrodun - reaperien - viimeiseksi edustajaksi. Reaperit (lähin suomennos olisi ehkä puimurit) ovat vastuussa noin 50 000 vuoden välein sattuvista sivistyneiden kansojen joukkotuhoista, eikä niitä mielellään ottaisi galaksiin yhtään enempää kuin sen pakollisen viimeisen (shadows & vorlons anyone?).

Sovereign juoni kuitenkin koko galaksin laitamilla notkuvan suurilukuisen possensa tuomista Linnunradan pitopöytiin avaamalla tähtiportin sivistyneiden lajien pääkaupunkina ja neuvonpitopaikkana toimivaan Citadeliin. Apunaan reaperilla oli galaksin paras agentti ja nuori konerotu gethit. Pelaajahahmon virkaa toimittava komentaja Shepard saa kuitenkin tovereineen avaruuskalmarin ja muun jengin touhut viime hetkessä estettyä ja tarina päättyy näennäisen hyvin.

Vaikka välitön tuho estyy, uhka jää ykkösosan lopussa kuitenkin ilmaan roikkumaan, sillä gethit eivät lähteneet mihinkään, eikä tieto linnunradan reunamilla vaanivista hyperälykkäistä, vuosimiljoonia vanhoista Keskustan kannattajista motivoi ummistamaan silmiä iltaisin. Pelaajahahmo Shepard on varma, että jatkoa seuraa, ja omistautuu galaksin pelastamiselle (pelaajan määritellessä onko sankari kirkasotsainen moralisti, häikäilemätön mulkku, vai jotakin siltä väliltä).

En spoilaa kenellekään kakkosen juonta tarkemmin ruotimalla, mutta pikkuisen alusta kehtaan paljastaa (älkää lukeko eteenpäin, jos meinaatte, että hys hys siitäkin vähästä):

Tarina alkaa Shepardin kuollessa tuntemattoman avaruusaluksen tulitukseen, jota seuraa parin vuoden gappi, jonka jälkeen kuolleista kokoon kursittu sankari herää Cerberos-säätiön klinikalta. Cerberoksen johtaja, salaperäinen Itsevalaiseva Mies (tai jokin siihen suuntaan), briiffaa Shepardin lyhyesti kahden vuoden aikana tapahtuneista sattumuksista ja pistää pelaajan heti kentälle katsomaan miksi tunnetun avaruuden laitamilla olevat ihmissiirtokunnat eivät vastaa puhelimeen.

Arvatenkin paljastuu kauheita: inhottava hyönteisrotu collectors (kerääjät, huu, kylläpä on pahaenteinen nimi) ovat johtajansa Harbingerin (kuka piru näitä nimeää?) kanssa abduktoineet siirtokuntakaupalla ihmisiä tuntemattomiin tarkoituksiin ja abduktoivat lisää, jos pelaaja ei niitä pysäytä. Shepardia ei helposti huijata, hän on alusta lähtien sitä mieltä että puimurit ne on saatana kaiken takana. Kerääjät ovat kuitenkin välittömämpi uhka, ja niiden pysäyttämiseksi on kerättävä kasaan joukko spesialisteja, jotka asuvat ympäri Linnunrataa. Siitä se sitten lähtee, ja pitää otteessaan sellaiset 30-40 tuntia.

ME1 ei ollut roolipeli, se oli interaktiivinen toimintaelokuva kaikkine asiaan kuuluvine elementteineen. Kakkonen vetää homman vielä virtaviivaisemmaksi ja keskittyy vain kahteen seikkaan: Juoneen ja taisteluun. Homma etenee adhd-sukupolvelle sopiviksi pätkiksi rytmitettynä hienosti,  ja ainakin itselleni itse tarina alkoi lopussa merkitä sen verran enemmän kuin taistelukohtaukset, että laskin tavoistani poiketen vaikeusastetta välttääkseni turhia latailuja hyvän flow:n keskellä.

Taistelut on ovat visuaalisesti upeita, vaikka toivoinkin yhden pelaajan fps:t pääosin jättäneenä hieman taktisempaa otetta. Aseita, biotiikkaloitsuja ja suojia on riittämiin, ja niitä parannellaan Shepardin fregatin labrassa tutkimalla. Hiukan kiusaa pelkkä tuikuttimien käyttäminen kun ehti jo Gears of Warissa tottua moottorisahaan… Myöskään minkäänlaisia kranuja ei kakkosen kentille kuulu, mutta ehkä ne on menneet Shepardin talviunen aikana muodista kuin disko.

Ykkösen iloja oli paitsi hienosti kehitelty juoni, myös toimiva henkilökemia tiimin välillä. ME2 petraa tälläkin saralla, ja tiimiinsä todella kiintyy. Kaikki hahmot on hyvin kirjoitettu, ja näyttelijäkaarti on peliksi harvinaisen nimekäs. Myös romanssia on luvassa, hyvällä maulla tietenkin. Itse ilahduin siitä, että ykkösessä ilmeisesti sakkolihaa ollut quarianilainen Tali’Zorah nar Rayya on tullut parissa vuodessa naimaikään. Edellisen osan heiloillekin voi toki olla uskollinen, joka ehkä palkitaan kolmosessa, tai sitten ei, mistä sen tietää.

Mass Effect 2 on melkein täyden kympin peli, jonka viimeinen silaus ovat sen mainiot yksityiskohdat ja huumori. Olin jo aikeissa laittaa XBoxin pakettiin ja myyntiin, mutta perkeles pitää se kolmonen vielä katsoa.

ps. Nauroin Aboman kanssa Darth Vaderin sänkypuheilta kuulostavaa “I will show you true power”-heittoa, mutta muuten traileri on aika myyvä. Parempi kuin Star Trekissä.

ps. Kuten edellisessäkin ME:ssa, tallennetut pelit kannattaa säästää seuraavaa peliä silmällä pitäen. Tarinaan saa kummasti jatkuvuuden tunnetta kun näkee miten edellisen osan valinnat haarauttavat pelipuuta