Eiku otetaas alusta www.komissaari.fi

Ajat ovat pelaajalle ankarat. Meneillään oleva taantuma kiristää rahanyörejä, ja pelitalot joutuvat paskimaan pitkään työn alla olleita nimikkeitä puolivalmiina pökäleinä joulumarkkinoille samalla kun päivitykset vanhemmille peleille on lopetettu käytännössä kokonaan. Kaukana ovat ne ajat, kun tekijät saattoivat tokaista, että peli ilmestyy kun se on valmis.

Viimeistään Operation Flashpointin [1] flopatessa katastrofaalisesti eristäytyneinkin pelaaja huomasi, että perkeles tämä lama koskee myös minua. Peliala kyntää moraalin pohjamudassa kun julkaisijat soveltavat “rahat pois ja juoksuun” -bisnesmallia.

Taantuman kauhujen lisäksi pelifoorumeilla alkoi viikonloppuna levitä törkeitä huhuja [2], joiden mukaan Infinity Ward häpäisee Modern Warfare 2:n poistamalla pelistä team chatin ja pakottamalla kaikki kuuntelemaan kastraattinulikoiden kimitystä. Samoilla foorumeilla tosin vakuutellaan itsepetoksen vallassa, että ominaisuus koskee vain pelimuotoja, joissa ei voi spawnata. Yhtä kaikki klaanimme nosti hälytystilan defcon 4:een, joka tarkoittaa talletusten ja irtaimen omaisuuden likvidointia PS3 hankintaa varten.

Odotellessamme MW2:n lopullisia tuhoja kylmä rinki perseen alla huomasimme Casebahin kanssa vaeltelevamme Pandoran hiekkaerämaissa vanhassa kunnon rape & loot & pillage -hengessä. Peli on Borderlands ja se on ehdottomasti yksi synkän XBox-pelivuoden majakoista.

Ellei millään jaksa lukea, IGN:lla on tarjota kelpo videoreview aiheesta.

Ei todellakaan roolipeli

Ennen hankintapäätöstä on syytä tiedostaa, että kyseessä ei mainoslauseista huolimatta ole rpg, vaan harvinaisen avoimeksi jätetty räiskintäpeli. Expan rohmuamisen ja loottaamisen lisäksi pelissä ei ole mitään perinteisen roolipelin elementtejä, ja ne vähätkin mukaan mahdutetut ei-pelaajahahmot toimivat lähinnä paperinohuina tehtäväautomaatteina.

Borderlandsissa pelaaja on planeetta Pandoralle jalkautunut palkkionmetsästäjä, jonka suuren mittakaavan tehtäviin kuuluu muinaisen avaruusmatkaajarodun tallelokeron etsiminen. Kiirekin olisi, koska myös helgastit (tai ainakin ovat kovasti näköisiä), nuo avaruuden syöpäläiset, aikovat apajille. Itse vetelin pelin läpi Casebahin imussa, sen suuremmin tylsähköä juonta ihmettelemättä; minä kun kiinnostun ainoastaan tarinoista joissa on uskottavat henkilöhahmot.

Toimintapelien ystävänä en jää itkemään käsikirjoituksen ja statistien puutteita, varsinkin kun peli loistaa kaikilla niillä rintamilla joilla lupaakin.

Hiekkanietokset ja ähkivät urokset

Borderlandsin ulkoasu on pelkistetty, mutta onnistunut. Cell shading -tekniikalla toteutettu hahmografiikka toimii, eikä autiohko erämaamaisemakaan satu silmiin. Huomiotaherättävää enginessä on kaikenlaisten jumittumisten puuttuminen - en ole yrityksistäni huolimatta onnistunut vielä kertaakaan nuljahtamaan minkään kiven sisään vangiksi tai juuttunut risukkoon tärisemään.

Äänimaailma koostuu eritasoisista aseäänistä, hirviöiden korahteluista ja pelihahmojen jatkuvasta ähkimisestä. Vihollistaistelijoiden huutojen ja pelaajahahmojen satunnaisten kommenttien lisäksi puhuttua tekstiä on ainoastaan tehtävänannoissa, joten ääninäyttelijöitä ei juuri olla kuormitettu. Mikäs siinä silti, eipä tähän enempää olisi pölinöitä tarvittukaan. Eipähän ole ainakaan mitään punastuttavan huonoja dialogeja immersiota pilaamassa.

Musiikki on melko mitäänsanomatonta taustatapailua. Ei niin noloa kuin romanialaiskerjäläisten haitaripeeloilu, muttei todellakaan mitään mieleenpainuvaa tyyliin Unreal tai Icewind Dale. Ihan sama, soittakaa vaikka Katri Helenaa, kunhan pidätte loottaamisen kiinnostavana.

30th level angry midget shotgunner looking for love

Pandoraan matkaavalle annan yhden eräilyvinkin: jos se liikkuu, ammu sitä. Jos se liikkuu vieläkin, ammu isommalla pyssyllä. Jos se ei lakkaa liikkumasta, se kuuluu luultavasti taustatarinaan ja joudut lätisemään sille joutavia.

Planeetan eläimistö on erittäin agressiivista ja koostuu pääosin jonkinlaisista poikittain purevista susista, araknideista ja nahkasiipisistä paskalinnuista. Lisäksi muutamasta paikasta kimppuunsa voi saada jättiläislutikoita ja sittisontiaisia, mutta muuten valikoima on edellämainittujen erilaisia variaatioita.

Vaikka hiekkaerämaan ryömijöilläkin on tavallisesti lounasrahat mukana, on ihmisten lahtaaminen huomattavasti palkitsevampaa. Ihmisvihollisten kirjo ei valitettavasti ole niinkään monipuolinen kuin elukoiden ja sisältää vain muutamia erilaisia jengiläisiä ja loppupuolella helgast -tyylisiä avaruusfasisteja. Ravinto planeetalla lienee tiukassa, koska jengiläisten joukossa kitukasvuisuus on on silmiinpistävän yleistä.

Yksi natku minulla on kirjata Borderlandsin vihollisista: Pelissä 3. levelin örkkiä ei erota 30. levelin örkistä kuin merkintä tuoteselosteessa. Tämän olisi voinut hoitaa tyylikkäämminkin - jotenkin ei vaan uppoa korteksiin, että toisaalla yhdellä hedarilla kellistyvä pörhö imee toisaalla 10-20 osumaa samasta tuikuttimesta.

Edustan koulukuntaa, jonka mukaan vaikean vastustajan pitää näyttää vaikealta. Tulee surkea olo kun kaataa alkupään kerrostalon kokoisen Susi-godzillan parilla iskulla ja ottaa 5 minuuttia myöhemmin urakalla turpaan polvenkorkuiselta haulikkohiippiäiseltä. Ei tässä nyt realismia hinguta ufo-peliin mutta hiukan voisi käyttää sitä järkiä.

Supersize me

Pelin maailma on skaalautuva, eli vastus pahenee hahmon kokemuksen karttuessa. Useimpien pelien kohdalla tämä on myrkkyä peli-ilolle, mutta jostakin syystä Borderlandsissa juttu ei suuremmin haittaa. Ehkä kyse on siitä, että vastustajien tasovaihtelu riippuu enemmän pelialueesta kuin pelaajan kokemuspisteistä: Jos haluaa päteä, voi aina palata alkupään erämaihin potkimaan susia tohjoksi ja tuuppimaan vääriä kääpiöitä nurin.

Grindaamista ehkäistään kätevästi sillä, ettei alun surkimoista makseta ylempien tasojen pelaajalle juuri minkäänlaista kokemuspalkkiota. Romua toki kertyy, jopa niin paljon että halvempia joutuu heittämään roskiin.

Kuolema Pandorassa on hyvin väliaikainen vieras, sillä hengenlähdöstä toipuu hetkessä ja pelaaja toimitetaan kaikkine varusteineen edelliselle tallennuspisteelle. Tämä tekee pelistä ajoittain hieman helpohkon, mutta eipä sitä aina jaksa punnertaa kuin ummella olisi. Kirpaisevinta kuolemisessa on hinta - pari miljoonaa taskunpohjalle keränneen henkiinherätys kun maksaa helposti satoja tuhansia.

Pelin voi pelata halutessaan samalla hahmolla uudelleen, jolloin maailma “upgreidataan” pelaajan tasoa vastaavaksi. Minulla ja Casebahilla on juuri meneillään toinen läpipeluukerta ja voi isä, että taas tulee turpaan huippukamppeista huolimatta.

Vaivan palkka

Borderlandsin mainostetuin ominaisuus ovat sen miljoonat eri asevariaatiot. Nethackin tyyliin peli osaa generoida perustuikuttimista pienillä variaatioilla loputtomasti eri kombinaatioita, ja juuri tässä on ainakin minulle pelin suurin koukku - sen ultimaalisen kiväärin etsintä.

Aseet on luokiteltu eri valmistajien ja harvinaisuuden perusteella niin, että valkoisella merkitään yleisimpiä malleja ja oranssilla harvinaisimpia. Matkan varrelta löytyy myös muutamia nimettyjä aseita, mutta toistaiseksi ne eivät ole tehneet vaikutusta. Parhaan kiväärini tähän mennessä olen kiskonut erään badass lancer engineerin kalmankankeista käsistä.

Aseiden ominaisuudet eivät ole vain tylsiä lukuarvoja, vaan niillä on vaikutuksensa vehkeen ulkonäköön, tähtäimiin, latausnopeuteen ja niin edelleen. Parhaissa aseissa on perusvaurion lisäksi erikoisominaisuuksia, kuten happovauriota, räjähtäviä ammuksia tai vaikka pistin. Aseen hyvyyden paljastaa yleensä nopealla vilkaisulla hinta, mutta toisinaan halvemmasta aseesta ei halua hankkiutua eroon juuri sen erikoisominaisuuksien vuoksi.