Muistatteko mukavan 80-luvun? Se oli työtä tekevän kulta-aikaa. Tuolloin keskipalkkaisellakin suomalaisella alkoi olla varaa vuotuisiin etelän matkoihin, uuteen autoon ja kesämökkiin, samalla kun inflaatio hoiteli puolet asuntolainasta ja valtion maksamia lapsilisiä makuutettiin poikimassa korkeakorkoisilla pankkitileillä. Se aika ei koskaan enää palaa, ja hyvä niin.

70- ja 80-lukujen elintason nousu olivat förskottia, jota maksettiin takaisin 90-luvun alun kansantalouden perusteita vavisuttaneen laman muodossa. Ei ymmärretty työn ja palkan vääristynyttä vaihtosuhdetta, eikä sitä, että palkkojen nousun pitää perustua tuottavuuden kasvuun. Suomi ja suomalaiset ottivat velkaa jota eivät pystyneet lunastamaan.

No miksi eivät? Suomessa teollisuus oli tottunut kilpailemaan hinnoilla, ei niinkään innovaatioilla tai työn laadulla. Kun devalvoinneilla augmentoitu hintojen polkeminen ei enää Suuren Punaisen Asiakkaan hajottua riittänyt takaamaan kysyntää, ei syntyneelle ylikapasiteetille löytynyt käyttöä. Alkoi terve, mutta tuskallinen muutos, jossa katteettomille tuottavuuslupauksille rakennettu hyvinvointiyhteiskunta nitisi ja natisi, mutta ei aivan romahtanut.

Loppujen lopuksi meidät kiskoi mudasta kansallisen tason versio Sarasvuon ruutanastrategiasta, yksi ainoa yritys ja se tosiseikka, että suomalainen työntekijä oli oppinut tuottavuuden kasvattamisen merkityksen.

Nyt, lähes pari vuosikymmentä myöhemmin, ollaan jälleen nenä savessa ja ihmetellään miten ihmeessä selviämme tästä lamasta kun edellisestäkin on saatu maksettua 15 vuodessa vain korot?

Väärässä paikassa säästäminen on tuhlausta

Lehdistä saa tätä nykyä lukea artikkeleja [1], joissa talousasiantuntijat tai yritysjohtajat huutelevat sisäisen devalvaation ja pidennettyjen työaikojen perään. Nuotioon heitti bensaa nobelisti Paul Krugman vieraillessaan Suomessa syyskuun lopulla - Hänen mukaansa Suomi voi kohottaa kilpailukykyään ainoastaan kustannusleikkauksilla.

Jos näin on, ollaan kusessa. En nimittäin omiin kokemuksiin peilaten jaksa millään uskoa, että nykyisen kaltainen yhteiskunta selviäisi 20-30% palkanleikkauksista, tai että kilpailukyvylle tuleva piristysruiske ehtisi vaikuttaa ennen kuin kansan kaulasuoni on pulpunnut tyhjäksi. Tahtoo sanoa, että sisäisellä devalvaatiolla aikaansaadut taloudelliset vahingot olisivat merkittävästi suuremmat, kuin kilpailukyvyn keinotekoisen boostaamisen aiheuttamat edut.

Olen itse kokenut yhden sisäisen devalvaation, kun it-kuplan jälkiroiskeissa sain olla osakärvistelijänä uuden palveluyrityksen synnytystuskissa. Turvatakseen emoyhtiöstä irtaantuvan uuden yrityksen toimeentulon, suostui yrityksen koko henkilöstö 10% palkanalennuksiin ja luopui lisäksi esimerkiksi ateriaedusta ja osasta matkustuspäivärahoja.

Seuraukset minulle itselleni olivat ikävät [2]: Viulunkieleksi viritetty talouteni oli tulonlaskun jälkeen pitkään “velkarahoitteista” kun pääosa palkasta meni asuntoon ja vastikkeisiin. Lyhennykset oli lainaa otettaessa mitoitettu suuremmalle palkalle sopiviksi, eikä niiden muuttaminen olisi ollut mahdollista ilman uutta vakuudenetsimieskierrosta.

Jos minulle - keskituloinen ja lapseton yksinasuja - tuotti päänvaivaa 10% palkkaleikkaus, ei ole vaikea nähdä mitä aiheuttaisi 30% palkanalennus kehnommin tienaaville ja lapsiperheille: Sadat tuhannet päivätyössä käyvät huomaisivat äkisti olevansa kyvyttömiä suoriutumaan lainoistaan, työmatkakuluistaan tai lastensa päivähoidosta. Ja jos nyt joku nobel-pyrkyri ehdottaa, että toimeentulorajan alle pudonneet hoidetaan tulonsiirroilla, niin suosittelen juoksemaan moraan: Miten helvetissä ne rahoitetaan, jos veropohja ensin romautetaan massiivisilla leikkauksilla?

Joku voisi sanoa, että laskevathan kustannuksetkin saman 30%, mutta se ei pidä paikkaansa. Kaikki, mitä tänne tuodaan ulkomailta tai sisältää ulkomaisia osia tai materiaaleja, maksaisikin äkkiä perkeleesti enemmän. Samoin tällaisilla välineillä ja raaka-aineilla tuotetut palvelut. Meillä olisi ehkä halpaa mämmiä, mutta sitä sitten syötäisiin tyhjässä, kylmässä ja pimeässä kämpässä.

Ajatusleikki: Jaa kaikki hinnat 0.7:lla niin näet mihin kaikkeen omat tulosi riittäisivät. Olen tietysti turhan kulutuksen karsimisen kannalla, mutta ehdotettu ratkaisu on sellainen haupitsi, joka ei erittele mitenkään palveluita ja tavarankulutusta toisistaan.

Sisäinen devalvaatio voi toimia paikallisena matokuurina yksittäisessä yrityksessä. Tämä kuitenkin edellyttää, että yrityksessä maksetaan suomalaiset keskiansiot ylittäviä liksoja. Kansallisella tasolla sitä voidaan hyödyntää ehkä palkkojen jäädytyksinä ja äärimmäisenä ydinpelotteena deflaation mörköä vastaan, mutta jo tämä edellyttäisi myös esim. peruselintarvikkeiden hintojen jäädyttämistä ja muita poikkeussäädöksiä. Ei tällaista meisseliä kannata vielä vilautella, katsotaan sitten jos tupla- tai tripladippi kilahtaa kohdalle.

Työn tekemisen pitää kannattaa

Yhteiskunnan ensisijainen tehtävä on turvata oma jatkuvuutensa. Tämä tarkoittaa sitä, että työssä käyminen täytyy pitää kannattavana millaisessa taloustilanteessa tahansa. Jos nyppii liikkuvasta koneesta rattaita, ei kannata ihmetellä jos kone pysähtyy. Palkkojen leikkaaminen paitsi romuttaisi satojen tuhansien talouden, myös murhaisi muutenkin piskuiset kotimarkkinat. Lisäksi se laskisi itsestään selvänä sivuoireena rankasti tuottavuutta.

Suomessa työmies ja -nainen elävät virkamieshirmuvallan alla. Esimerkiksi komennustöihin määrätty reppuporukka, suomalaisen teollisuuden joustava ja ammattitaitoinen ykköskasti, poljetaan maahan milloin se sattuu verojohtajia huvittamaan: Sen sijaan, että työvoiman liikkuvuuteen kannustettaisiin, sitä on pyritty kuristamaan epäämällä verovapaat matkakustannusten korvaukset ja lätkimällä perään kymmenien tuhansien eurojen jälkiveroja ja veronkorotuksia.

Melkein sama tilanne on muilla paikkakunnalla työskentelevillä. Jokainen, joka on koettanut saada työmatkoista koituvia kustannuksia luettua itselleen eduksi verotuksessa, on varmasti törmännyt tähän: Jos työmatkaan ei kulu astronomista neljää tuntia päivässä, on vaikea saada minkäänlaisia helpotuksia. Tiedän henkilökohtaisesti tapauksia, joissa työvoimatoimistosta tarjottua työtä ei ole voitu ottaa vastaan, koska työllistyvällä ei yksinkertaisesti ole varaa käydä töissä pitkän työmatkan vuoksi. Mieletön tilanne!

Epäselvät käytännöt aiheuttavat taloudellista turvattomuutta, eriarvoisuutta ja pakottavat muuten rehelliset veronmaksajat harmaan talouden puolelle. Kenellekään hallituksessa ei pitäisi olla epäselvää, miksi valtio menettää veronkierron vuoksi miljardeja veroeuroja vuodessa: Siksi, että se itse epäsuorasti suosittelee siirtämään tulot pois päivänvalosta.

Tärkein toimi, jota yhteiskunnan huoltosuhteen korjaamsiseksi voidaan tehdä, on työntekijän potkimisen lopettaminen. Jos se vaatii sitä, että koko verohallinto raahataan kadulle ja piestään, haetaan ne kartut ja keihäät sieltä varastosta.

Miksi vahva euro sitten yleensä on ongelma?

Suomen teollisuus on pitkälle investointiteollisuutta - suuria koneita, tuotantolinjoja, laivoja ja muita monisataatonnisia pöristimiä. Tämä lama kohdistuu rahoitusperäisenä häiriönä erityisesti investointeihin, ja vahva euro tuo vielä lisävaikeutta euroalueen ulkopuolisten tilausten saamiseen. Suomalaisten konepajayritysten turnajaiskestävyyttä todellakin testataan.

Edellisen laman jälkeen on kuitenkin kasvettu ymmärtämään tuotekehityksen ja innovaatioiden merkitys, ja yritykset ovat hyvässä kilpailukunnossa [3]. Jos kapasiteettia ei nyt heti “pikku notkossa” konvertoida muille aloille, voidaan esimerkiksi kehittyvien talouksien investointitarpeita tyydyttämällä tehdä jo lähitulevaisuudessa erittäin hyvää tulosta.

Suomessa tehdään toki paljon muutakin kuin raskaita koneita; Ihan perusraaka-aineilla emme pärjää, mutta jalostetuilla materiaaleilla, kuten teräksellä, kuparilla ja vaikka titaanioksidilla on edelleen kysyntää. Ja jos ajatusketjua venyttää hiukan tuotekehityksen puolelle, on esimerkiksi Kiinassa nähtävissä valtavat maatalousteknologian ja osaamisen markkinat.

Tietysti tämä edellyttää sitä, että Euroopan keskuspankissa pysyy järki kädessä ja erkki pidetään kohtuullisen hintaisena dollariin ja Kiinan kiviin verrattuna.

wef_rankings

Euron halpenemista ja investointien uudelleenkäynnistymistä odottaessa kannattaa toki karsia ylimääräisiä versoja, eli keskittyä ydintoimintoihin. Tämä ei ole pelkkää sanahelinää, vaan toimenpiteistä on useimmiten aidosti hyötyä, ja parhaassa tapauksessa - kuten omalla kohdallani kävi - leikattu osa firmasta voidaan vaikka myydä työntekijöille.

Yrittäjän kurimus

Suuryritysten toipumisvalmiuksien ollessa jo alun alkaen hyvällä tasolla, tulisi toimivan hallinnon ymmärtää miten suuri merkitys pienillä yrityksillä Suomelle on. Jenkkilästä haetut opit eivät päde täällä, koska sieltä puuttuvat lähes kokonaan keskisuuret yritykset. Suomessa toimivista yrityksistä taas valtava enemmistö on pieniä ja keskisuuria. Yrittäjät vanhenevat, eikä kannattaville yrityksille tahdo löytyä jatkajia. Hallitus patistelee ihmisiä yrittäjyyteen ja perustaa aivoriihiä ja työryhmiä miettimään, miksi yrittäjyys ei houkuttele?

Vastaus on siinä, että nykylainsäädännön silmissä yrittäjä on hylkiö.

Olen aikaisemminkin tilittänyt esimerkiksi osakeyhtiön sivuuttamisen teoreettisesta mahdollisuudesta pienen sivubisneksen ollessa kyseessä. Tämä tarkoittaa, että yritystä ei katsota osakeyhtiöksi, vaan että sen tekemä tulos verotetaan yrittäjän palkkatulona - samalla yrittäjä itse saattaa kliksahtaa progressioasteen yli ja hänen päätulojaan verotetaan korkeammalla prosentilla. Ja päätöksen tekee jälleen kerran yksittäinen virkamies.

Vastaavia esimerkkejä on useita.

Lopuksi

Euroon liittyminen oli aikanaan pakkorako, sillä neukkulandian romahdettua tähtien sodassa Suomen vienti kohdistui yli 70% painotuksella Euroopan sisälle. Liittyminen on vienyt mahdollisuuden omaan kansalliseen finanssipolitiikkaan, mutta toisaalta pitänyt teollisuuden iskukykyisenä euroalueella.

Globalisaatio ja hyperkilpailu ovat huonosta maineestaan huolimatta hyödyllisiä ilmiöitä; Suurteollisuuden edustajilla on tapana pitää suorittavaa työtä tekevät nöyrinä pelottelemalla huonolla kilpailukyvyllä ja uhkailemalla työpaikkojen maasta siirtämisellä, mikäli palkkavaateet eivät pysy kurissa. Totuus on kuitenkin se, että Suomalainen työ on kilpailukykyistä: Ruotsista - joka on WEF:n kilpailukykylistalla Suomen edellä - meidät erottaa tällä hetkellä vain vahvan euron tuoma hidaste. Vahvuus nouseviin talouksiin nähden on henkinen pääoma: korkea teknologia, innovaatiot ja koulutus - juuri näistä syistä Suomi on kilpailukykyindeksissä kuudes ja Kiina kolmaskymmenes.

Mutta valo tulee nykyään lännestä: Euroalueen suurin kilpailija ei ole Kiina tai Intia, vaan maailman toistaiseksi suurin talous: Ämerikan Yhdysvallat. Se miten kapula vedetään pois maailmantalouden veturilta, on kokonaan eri iltasatu, tällä hetkellä eurooppalaisten on yhtenäisenä alueena keksittävä, miten tapellaan ylihalpaa banaanidollaria vastaan. Muuten Kiinalaiset ja Jenkit jakavat keskenään seuraavan kasvukauden hedelmät.

Melko painava vuodatus perjantai-illalle, mutta välillä tekee hyvää purkaa kuormaa. Sitä paitsi en saanut unta intensiivisen Borderlands-session jälkeen.

Viitteet:

[1] Lehdissä:
Taloussanomat 21.9.2009
Taloussanomat 31.10.2009
Aamulehti 28.10.2009

[2] Käytän tässä yhteydessä sanaa “ikävä” kuvaamaan keskituloisen palkkaa nauttivan talousnihkeilyä, joka on ahdistavuudessa aivan eri kaliiberia kuin mitä olisi pienituloisen epätoivoinen tasapainoilu vastaavassa tilanteessa.

[3] WEF:n kilpailukykyraportti