Loppusyksyn huippupelisuma pakottaa työssä käyvän pelaajan siirtymään 10-18 työpäiviin, sillä illan sessiot venyvät väkisinkin loistonimikkeiden osalla yökolmeen. Ensimmäisenä syksyn tulokkaista nappasin pelattavaksi ydinsodanjälkeiseen Washington D.C:hen sijoittuvan Fallout 3:n, jonka odotus on kestänyt vaatimattomat 10 vuotta.

Bethesdalla on siis massiiviset saappaat täytettävänä, mutta vajaan 50 tunnin pelikokemuksella totean, että minulle Fallout on kirkkaasti tämän vuoden roolipelikokemus ja tähänastisen pelivuoden paras XBox-nimike. Pisteitä annan 9/10 eli neljä ja puoli tähteä viidestä.

Falloutissa on siis edelleen tallella se, mikä teki edellisistä osista niin ensiluokkaisia: peliä voi pelata valitsemallaan tavalla. Pääjuoni on kirjoitettu sen verran hyvin, että juonipuussa on haaroja sekä pahiksien että hyviksien kavuttavaksi. Erilaisia loppuratkaisujakin on ainakin muutama kappale, joka parantaa uudelleenpeluuarvoa. Koska juoni on todella lyhyt, voisi referoiminen pilata jonkun peli-iloa. Siksi en kerro muuta, kuin että kaikki alkaa pelaajahahmon lähtiessä etsimään erämaahan karannutta isäänsä.

Päätin tapojeni vastaisesti pelata ensimmäisen läpipeluukerran mahdollisimman pahaa hahmoa ja toden totta; Karad on aito psykopaatti ja ihmiskyrpä. Missä itää kärsimyksen siemen, siellä hän on kastelemassa. Perinteisten ryöstöjen, petosten ja murhien lisäksi Karad on tuhonnut kaupungin ydinpommilla, myynyt lapsia orjuuteen, avannut erään sulkeutuneen yhteisön portit murhanhimoisille mutanteille ja katsonut sivusta kun asukkaat revitään kappaleiksi sekä monen monta muuta paatuneenkin pelaajan selkäpiitä kylmivää tihutyötä. Edes aavikon mutatoituneet eläimet eivät uskalla käydä hirviön kimppuun ja pahamaineiset orjakauppiaat ovat alkaneet maksaa suojelurahaa. Kaiken lisäksi Karad nakertelee silloin tällöin välipalaksi ihmislihaa, jonka huuhtoo alas viattomien lasten kyynelillä maustetuilla martineilla (okei okei, martinit lainasin Mason Vergeriltä, muu on totta).

Bethesda näyttää määrittäneen hahmokehityksen katoksi tason 20, joka on ihan ok kun suhteutetaan taso tarinan pituuteen. Netissä on paljon kärinää siitä, ettei peliä voi jatkaa loppuratkaisun jälkeen, mutta en yhdy arvostelijoihin: tässä pelissä näyttäisi optimaaliratkaisu olevan pelaajan tekoset summaava tyylikäs epilogi. Maailman skaalautuvuus pelaajan tason mukaan on maltillista, enemmän kohtaamisten vaikeus näkyisi jakautuvan alueellisesti, ja ainakin itse välttelen deathclawien kansoittamia alueita vielä 20:lla tasollakin. Onneksi niitä perkeleen wanamingoja ei ole tässä osassa.

Teknisesti Peli muistuttaa hyvin paljon Oblivionia, mutta Xboxin versiota vaivanneesta jatkuvasta maastonlatailusta on päästy onneksi eroon. Kun tulevaisuudessa (lue: tänä iltana päivityksen jälkeen) peliä voi pelata kokonaan kiintolevyltä, päästäneen luultavasti myös kaupunkien, sisätilojen ja muiden seikkailupaikkojen latausaikojen osalta kohtuullisuuteen. Nykyisellään muutaman sekunnin ylimääräinen viive saa välttelemään alueen vaihtamista, ellei ole täysin pakko.

Pelkäsin ennakkokuvien perusteella Falloutin taistelun olevan edellisten osien kaltaista vuoropohjaista sähläämistä. Onneksi olin väärässä: Taistelut ovat Oblivionin tapaan reaaliaikaisia, joskin ajankulun saa koska tahansa seisahtumaan, jolloin voi käyttää reaaliajassa räimiessä kertyneitä action pointteja ruumiinosiin tähdättyihin erityislaukauksiin. Tähtääminen kannattaa, koska monilla vihollisilla on erityisiä heikkoja kohtia, joihin tuikkimisesta saa erilaisia hyötyjä (esimerkiksi kun pamauttaa jättiläismuurahaista antenniin, se ei tunnista enää edes lajikumppaneitaan ja käy kaikkien vastaantulevien kimppuun). Pysäytystä on myös hyvä käyttää hengähdystaukona keskellä lyijymyrskyä.

Varoituksen sana fps-pelaajille: Falloutin taistelu vaatii reaaliaikaisuudestaan huolimatta rankkaa roolipeli-asennoitumista, joka tarkoittaa että perinteisistä fps-hyveistä vain kämppäämiselle on käyttöä. Tavallinen vastaantulija kestää hyvinkin kolmesta kymmeneen pääosumaa, supermutantti voi ottaa minigunista otsikkoon vaikka pari sarjaa ennen kuin putoaa. Pelin nautittavuus on pitkälti kiinni siitä, sietääkö taisteluiden epärealistisuuden vai ei, kehotan tutustumaan asiaan vaikkapa youtube-videoiden kautta ennen kuin laittaa 70 euroa peliin.

Pelit-lehden arvostelija listasi pelin miinuksiin V.A.T.S -tilan aikana näytettevät väkivaltaiset kuolemat, mutta minusta kyseessä on valtava plussa: Harva asia on tyydyttävämpää kuin täyteläisesti mossahtava kranaatti ja ympäröivien raiderien hajoaminen hidastetusti henkselinpalasten ja paskan keoksi. Väkivalta ei ole täysin tinkimätöntä, sillä esimerkiksi lapsia ei voi ampua (tämä harmittaa erityisesti Little Lamplightissa, joka vilisee ärsyttäviä rasavillejä). Kompromissi on nykyisessä asenneilmastossa kuitenkin hyväksyttävän rajoissa.

Joo joo, olen iljettävä, mutta viimeinen tähdenpuolikas arvosanaan tulee suureksi osaksi “cannibal” -perkin mukaanottamisesta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos vihollisesta jää taistelun jälkeen sormikin jäljelle, perkin valinnut pelaaja voi ravita hahmoaan sillä ja parantua samalla muutaman pisteen. Karmapisteet toki tästä laskevat, mutta minkäs sitä reissumies nälälleen mahtaa?

Täysin negatiivisia asioita Fallout 3:ssa on hyvin vähän, mutta ihmettelen kyllä monen muun ohella nykypelien väkivallan ja ihmissuhdedraaman epäsuhtaa: verta voi ruiskia, ja ruiskitaankin, mutta pelihahmot ovat niin paperinohuita, ettei heidän tappamisensa aiheuta minkäänlaisia väristyksiä. Minusta hyvin kirjoitettuun teokseen kuuluu formaatista riippumatta ihmisten välisiä suhteita, seksiä ja ylidramatisoituja tunteita. Kirjoittamalla Fallouttiin mukaan muutama romanssi, pari kliseistä selkäänpuukotusta ja persoonallisia sidekickkejä oltaisiin päästy täyteen viiteen tähteen. Nyt pelin persoonallisin hahmo on -huvittavaa kyllä- robotti.

Nyt odottamaan illaksi luvattua XBox Liven suurpäivitystä. Tähän mennessä MS on sählännyt perseelleen joka ainoan asian XBoxissa, joten odotan varautuneena josko nyt päästäisi vihdoin takaisin vuoden 2002 palvelutasolle.