Xbox Live sai viime viikolla syksyn perinteisen suurpäivityksen, joka palauttaa palvelun viimein vuoden 2002 tasolle. Xbox 360:n mukanaan tuomat downgreidaukset on nyt viimein suurelta osin korjattu ja ryhmäpelaaminen alkaa olla sitä, mitä se on PC:lla ollut 90-luvun lopun jälkeen. Hieman konkaria hymyilyttää tässä kohtaa päivityksen nimitys “The New Xbox Experience”. Tässähän meillä on kasa 10 vuotta vanhoja juttuja, jotka kuka tahansa PC:lla pelaava on ottanut itsestään selvänä jo vuosikaudet. Iva sikseen, toimiva tuote MS:lta on aina merkkipaalu, joten kippis sille.

Peleistä edellinen viikonloppu meni Fable II:n parissa. Alku oli erittäin lupaava, ja hetkittäin jopa tuntui, että pelimaailman suurin paskanpuhuja -Peter Molyneux- on ideoinut ensimmäisen onnistuneen luomuksensa Populouksen jälkeen. Vajaassa parissa tunnissa minulle kuitenkin selvisi kaksi asiaa, eli että

1. Tekijät eivät ole ottaneet huomioon valitsemaani lähestymistapaa
2. Pelimaailma ei ole dynaaminen, vaan tiukasti skriptattu (joka ei toki ole automaattisesti huono asia)

Fablen tarina on perinteistä fantasiaa: Sisko murhataan, paha mies haluaa valtaa, pelaaja ryhtyy pumppaamaan rautaa kostaakseen ja huomaa matkan varrella ehkä oikovansa mutkia niin, että muuttuu yhä enemmän vihamiehensä kaltaiseksi. Näin siis teoriassa. Käytännössä pelaaja ravaa kullanvärisen opasnarun perässä tekemässä mitä skripti käskee, sillä ongelmanratkaisua pelissä ei ole - kaikki tehtävät ovat yksinkertaisia “mene ja tapa” tai “mene ja hae” -tyypin nakituksia. Yleensä ainoa mihin voi vaikuttaa, on se valitseeko hyvän vai pahan ratkaisuvaihtoehdon. Vaihtoehdot ovat tavallisesti vielä niin ylikorostettuja, että pelaaja ei varmasti erehdy. Järkevämpää olisi ollut osoittaa edes parissa kohtaa se, että valintojen tekeminen ei aina ole niin yksinkertaista.

Sivumennen kommentoiden: pahan hahmon pelaaminen on äärimmäisen työlästä, sillä hyväksi tulee hetkessä ellet koko ajan tee kataluuksia. Pelasin häikäilemättömällä oman edun tavoittelijalla, joka ei kaihtanut raivata ketään kostonsa tieltä, mutta vaikka olen suorittanut kymmeniä murhia ja lukuisia tihutöitä eri kaupungeissa, on hyvyysmittarini noussut pikku hiljaa takaisin korkeimpaan lukemaan, ja viimeksi sain jopa Paragon-achievementin 100% hyvyydestä. Heh, halvalla lähti. Edelleen jos joku kadulla vihjailee homoavioliitosta tai pyytää rahaa, pamautan välittömästi Enforcerilla pään irti.

Ensimmäinen asia, joka Fablessa tökkii pahasti, on puuttellinen savegame-toiminto. Pelin bugisuuden huomioon ottaen vain yhden savegamen yhtäaikainen salliminen (per profiili) on täysin perusteetonta ja tökeröä - jos jäät jumiin johonkin kohtaan, saattaa automaattitallennus pilata mahdollisuutesi yrittää uudelleen tai pahimmassa tapauksessa pakottaa sinut aloittamaan koko pelin alusta. Itseltäni jäi saamatta eräs legendaarisista aseista kun erehdyin lyömään avainkuulaa yhden kerran liikaa. Bugi olisi lisäksi vanginnut minut kokonaan luolaan, mutta onneksi mystinen karttamatkustus toimii ajasta ja paikasta riippumatta.

Tekninen toteutus on moitteeton. Välillä on ihan pakko jäädä ihastelemaan auringonnousua tai kuunvalossa hohtavaa kukkaketoa (vaikkakin siinä kyse on painajaisunesta). Harmi, että pelialue on äärimmäisen tarkaan rajattu putki, joten minkäänlainen tutkimisen riemu ei esimerkiksi Oblivionin tai edes Tomb Raiderien malliin ole mahdollista. Sinne tänne maailmaan on perinteisen typerään tyyliin laitettu leijuvia avaimia ja lukittuja tai lukitsemattomia aarrearkkuja (ehkä tämä on jonkinlaista sisäpiirihuumoria, jota en ymmärrä), joista löytyy yleensä mitätön summa rahaa tai paska parannuspotioni. Muutaman tunnin pelattuani oma hahmoni oli niin hyvätuloinen, ettei arkkujen availu tai aarteiden kaivaminen maasta enää edes kannattanut, mutta huolimatta siitä hahmon koira pyöri kuin hullun mulkku mielettömän perseessä aina “aarteen” haistaessaan. Ilmeisesti koiraa ei pysty kouluttamaan pitämään nokkaansa kiinni kirstujen lähistöllä?

Oma seikkailuni Fable 2:ssa meni jo varhain pieleen: Kokeilin piruuttani riittävätkö refleksit viiden tähden puunhakkaajaksi (yksinkertainen alipeli), ja kun vihdoin havaitsin olevani “artesaani” (achievement 5 tähden työläiselle), ansaitsin massiiviset 360 kultarahaa yhdestä klapista ja olin tehnyt kohtuullisen 80000 kultarahan pesämunan. Kun yleisin aarre maan alta kaivettaessa tai arkusta löydettäessä oli 50-250 kultarahaa, ei seikkailemista rikastumisen takia ollut enää järkevää harkita. Siispä siirryin kiinteistöbisnekseen.

Hahmollani on nyt tilanne, että ensimmäisessä tehtävässään hikistä viittä kultaa etsivä poika on maailman rikkain olento ja omistaa kokonaan Bloodstonen ja Bowerstonen kaupungit, aloituksessa tutuksi tulleen mannekylän, Oakwoodin ja lisäksi suuret tilukset maatilalla Brightwoodista. Hän asuu itse valtavassa linnassa Fairfaxissa ja viettää usein lomia demonioven takaa aukenevalla Serenity Farmillaan tai Brigtwoodissa sijaitsevassa massiivisessa kivitornissaan. Hahmon tienestit ovat n. 15 000 kultarahaa viiden minuutin välein, ja vaikka perheelle on annettu ruhtinaallinen 100 kullan päiväbudjetti (vaimo toivoi 15 kultaa), ehtii yhden pelipäivän aikana hilloa tulla pitkälti yli 60 000.

Tulot eivät olisi ongelma, jos niille olisi käyttöä tai jos hinnat reagoisivat jotenkin järkevästi rahan määrään markkinoilla. Tavallaan pelissä on kyllä koko ajan hyperinflaatio, mutta oudosti alueriippuvaisena ja siitä huolimatta voin ostaa käytännössä (omat)kauppani tyhjiksi ja rikastuttaa ukkoani entisestään (kunkin paikan economy ilmeisesti paranee ostelemalla alueen kaupoista & parempi economy tietää enemmän tuottoja). Tämän perusteella on helppo päätellä, että paskoista sääoloista ja kalliista hinnoista kuuluisan Westcliffin ihmisten suosituimpia lomakohteita on luultavasti hinnoiltaan satumaisen halpa manneleiri, jossa aurinko paistaa ja helpot neidit jakaa pemppua. Kumma kyllä seksituristeja ei leirillä juuri näy.

Peliä koodatessa pitäisi ehdottomasti tehdä simulointia ajamalla peliä vaikka skriptillä 10 tai 100 vuotta eteenpäin ilman pelaajan kosketusta. Jos talous toimii silloinkin, on malli luultavasti luotettava, eli materiaali- ja rahavirrat kulkevat luonnollisesti, eikä esim. yhdestä kauppiaasta (tai seikkailijasta) ole tullut kaiken omistajaa.

Kaiken huippuna pelissä esiintyvä magia mahdollistaa sen, että rehellinen hirviönmäiskijä jää minun oloneuvokseni rinnalla myös taistelijana: Pystyn hetkessä ratsaamaan maailman pullokaupat läpi ja hankkimaan kasan expa-potioneja, joista tulee kerralla sadan hirviön verran kokemusta (62000). Ja kun olen ehtinyt pullot kitata, voinkin tehdä uuden kierroksen ja saada uudet pullot - hinta on ehkä n. 10 000 / pullo, mutta se ei ole monimiljonäärille mitään, ja vain parantaa tulevia tuottoja.

Mitä tästä sitten seuraa? No ukkoni ei tietenkään kannata availla yksittäisiä arkkuja tai ryhtyä etsimään kaivettuja aarteita, vaikka koira niitä löytäisikin: Arkun luo kävely ja kaivuu-/avausanimaatiot vievät puolesta minuutista minuuttiin, jonka aikana hahmoni ehtisi tienata 2500-4000 kultaa paikalla seistessään. Ukon ei myöskään kannata erityisemmin haaskata aikaa erämaassa taisteluja etsien, sillä expapotionit ovat 100 kertaa tehokkaampia kuin yksittäisen örmön tappaminen. Kaupungissa voi käytännössä ampua kenet huvittaa - sakot ovat aivan olemattomat ja moraalikin parantuu syömällä pyhiä porkkanoita tai taivaallisia omenoita (muutaman satasen kappale). Kerran tein baarissa viiden tähden pyörremyrskyn kun tarvitsin pelkoa, kuolinuhreja oli seitsemän. Ovia potkin sisään aina kännissä, sillä lempiharrastukseni on vaimojen häpäisy näiden omassa vuoteessa. Jos joku aukoo päätä, tapan heti. Ei tarvii olla kiltti kellekkään, kun on paalua. Ja silti olen yksi enkeli ihmisten mielestä ja fanit seuraavat kaikkialle: yhdyntään ryhtyessäni on tavallisesti paikalla koko kylällinen ihmisiä hurraamassa.

Vie uskomattoman paljon pelimotivaatiota, kun ei tarvitse vajaan vuorokauden pelattuaan enää tehdä rahan, kokemuksen tai moraalikehityksen vuoksi mitään. Pulloilla se onnistuu - puf vain ja tarvittava taito nousee. Jos pelin talousmalli olisikin tuollainen, pitäisi ainakin ne saatanan parantavat juomat ja expa-potionit heittää helvettiin. Ihan jees, jos hahmoni olisi vaikka lihava kauppias, mutta se onkin trimmattu tappokone parhailla mahdollisilla aseilla, vaikka meriitit ovat olemattomat. Ainoa, josta tulee edes vähän tyydytystä, ovat ei-rahalliset ilot kuten lastenteko (on jo monta) ja legendaaristen esineiden etsiminen (minulla on jo kolme uniikkia asetta - Hammerthyst, joku vitun pääkallonuija ja kuuluisa väkipyssy Enforcer). Alan ymmärtää, miksi toimettomat ökyrikkaat etsivät elämälleen sisältöä kabbaloista, koraaneista ja scientologiasta - pelihahmonikin alkoi käydä Temple of Shadowin kokouksissa vasta kun ei enää tiennyt mitä elämällään tekisi.

Ei Fable 2 epäonnistunut ole. Ei lainkaan. Minä vaan en herkästi kehu keskinkertaista peliä, kun olen nähnyt niitä viimeisen 25 vuoden aikana niiiiiin monta. Jos pelin olisi pelannut läpi pelkästään seikkailemalla, olisi voinut saada irti paljonkin. Vinkkini onkin, että ette ryhdy pelissä kiinteistömoguleiksi ja pidätte varanne aina alle 100 000 kultarahan. Jo muutaman talon omistamalla huomaa jonkin ajan kuluttua omaavansa satoja tuhansia löysää rahaa, tällä hetkellä hahmollani on luultavasti pari kolme miljoonaa (rahaa tulee vaikket pelaisi).

Annan pelille arvosanan 6 asteikolla 1-10, eli kolme tähteä viidestä.

Tasapuolisuuden nimissä julkaisen toisenkin mielipiteen pelistä, pelaajana tällä kertaa siskoni Denya, joka pelaa hyvyyteen pyrkivää mieshahmoa:

“Peli ei todellakaan ole hardcore pelaajille millään tasolla vaikea. Taisteleminen ruosteisella miekalla on vienyt minua pitkälle, enkä ole vielä kertaakaan edes kuollut. Kuoleminenkaan ei ole paha juttu, koska siitä saa vain arven ja menettää keräämättä jääneet kokemuspallot. Itse taistelu on näyttävää puuhaa, kun oppii erilaisia kikkoja.

Taikomisen ja lähitaistelun yhdistäminen on saumatonta ja nopeaa ja taiat ovat hauskoja. Vihollisia ei lisäksi tarvitse aina saada surmatuksi, vaan heidät voi tilaisuuden tullen tyrkätä vaikkapa jyrkänteeltä tai iskeä maahan kärvistelemään tuskissaan samaan aikaan, kun mätkii muita. Hetken kituneet vastustajat kuolevat itsekin, mutta heidän lopettamisensa on hienoa. Jos onnistut saamaan aikaan hienon combon, iskua korostetaan hidastuksella ja miekasta jäävällä kirkkaalla valojuovalla. Taistelu on todellista tattirallia. Iskeminen ja torjuminen melee-aseella tapahtuu kaikki x-nappulasta. y-nappulasta ampuu tuliaseella. Vasemmasta tatista valitaan vihollinen ja iskusuunta, oikealla yritetään pysyä liikkeessä ja kaukana selkään iskevistä muista vastuksista ja a:lla käytetään hyväksi ympäristöä. Mitä parempi ja ketterämpi hahmo on, sitä siistimpiä kikkoja a:lla saa aikaiseksi.

Fable2:n parasta antia on kuitenkin sosiaalinen puoli; dialogi on tunteikasta ja jokainen kansalainen on persoona. Jokaisen kanssa voi luoda jonkinlaisen ystäväsuhteen, ja sekä ystävät että vihamiehet muistavat sinut ja reagoivat läsnäoloosi seuraavalla kerralla riippuen suhtautumisestaan. Sinulla voi siis olla ystäviä, joiden kanssa voit jopa viettää iltaa baarissa tai muuten vain jutella kadulla. Silloin tällöin ystävät saattavat muistaa sinua lahjalla. Ainoa negatiivinen puoli on se, että mikäli olet tarpeeksi kiltti jollekulle, hän automaattisesti rakastuu sinuun. Sukupuolesta riippumatta. Ei tarvitse edes flirttailla. Kauhean hyväksi kaveriksi ei siis kannata ryhtyä vaikkapa sen vartiokapteenin kanssa. Ei siinä muuten mitään, mutta on vähän häiritsevää jos kaveri kesken illanvieton alkaa huikkailla haluavansa seksiä, naimisiin tai huokailla: “You are SO perfect for me.”

Ihmisillä on suhteita keskenään, ja he käyttävät niitä hyväksi. Esimerkkinä vikittelemäni nainen, jonka miehen ystävä sattui näkemään minut naisen kanssa. Ystävä kävi hakemassa miehen, joka juoksi hetken päästä paikalle kauhistelemaan vaimonsa petosta. Minä totta kai nauroin miehelle päin naamaa, sillä tuloksella, että vikittelemäni nainen vähän närkästyi. Ei se silti haitannut; menin myöhemmin naimisiin kyseisen naisen tutun kanssa. Nyt meillä on lapsi, Steve, ja asumme vankkurissa. Vaimo inhoaa paikkaa, muttei lähde pois kun käyn aina välillä lepyttelemässä ja viemässä rahaa. Kersan kasvattaminen maksaa hitosti ja elatusmaksuja on pakko kääriä kasaan tekemällä paskaduuneja.

Vartijoilla ei ole yliluonnollisia kykyjä, vaan rikoksen tehtyäsi voit juosta piiloon ja toivoa, ettei kukaan nähnyt minne juoksit. Pakenemiselle on aina aikaakin, sillä hälytystä tekevä kansalainen juoksee hakemaan vartijan jonka johdattaa sen jälkeen rikospaikalle. Rikoksista saa maksaakin vähän sen mukaan, mitä on tehty. Pelasimme Casebahin kanssa kaksinpeliä ja rellestimme baarissa. Peloteltuamme paikallisia vetämällä aseen esille vartija tuli antamaan varoituksen. Kun sitten murtauduimme taloon lyömällä oven paskaksi kop kop-tyyliin, ja nukuimme humalassa vieraan sängyssä, saimme maksaa vandalismista 50 kultaa (inflaation takia ihan käypä summa pienestä ilkivallasta). Jos ei ole kultaa taskussa, niin rikoksensa sovittamisen voi hoitaa tekemällä yhteiskuntapalvelusta.

Jutella suuri sankarimme ei osaa, ja kaikki kommunikoiminen käy eleillä. Eleet kuitenkin vaikuttavat keskusteluihin, ja sankari voi osallistua kadunihmisten keskusteluun ilman, että hänen täytyy Oblivionin tyyliin valita ensin ihminen, jolle jutella, ja sen jälkeen kommunikoida vain ja ainoastaan tälle ihmiselle. Kaikki, mitä elehdit toisille, vaikuttaa myös siihen, miten muut suhtautuvat sinuun. Voit tehdä itsestäsi yleisen vitsin, ihailun aiheen tai painajaisunien kohteen. Lällättelijästä ja julkisella paikalla piereskelijästä eivät pidä kuin toiset samanlaiset. Tosin piereskely on suurimmasta osasta tosi hauskaa. Ellei ole kyse rikkaammasta porukasta. Rahvas nyt tykkää kaikesta muustakin vulgaarista.

Maailma on kaunis kuin karkki. Vietimme Casebahin kanssa hyvän aikaa juoksemalla ympäriinsä, tallomalla sieniä ja kukkasia ja seurailemalla kaunista auringonnousua. Kuutamossa loistava vesi on tajuttoman hienoa ja muutenkin ympäristö on todella kaunis. Putkijuoksualueita on kuitenkin ikävästi olemassa. Maailma on laaja, muttei missään tapauksessa yhtä vapaa kuin Oblivionissa. Se vähän vie peli-iloa. Kaukana näkyvä rauniolinna vuorilla voikin olla vain rekvisiittaa, eikä sinne pääse kiertämään mistään suunnasta eikä millään tavalla. Säätila tuntuu myös olevan vähän paikkariippuvainen; osassa paikoista sataa. Aina. Vaikka paistaisi aurinko samaan aikaan. En ole tarkistanut, näkyykö silloin sateenkaarta.

Mukana kulkeva koira on hauska otus. Se on hyödyllinen kaveri monellakin tapaa; se osaa etsiä aarteita maan alta, johdattaa salakäytäville ja varoittaa vaaroista.

Kaiken kaikkiaan peli on mukava, ja kahdestaan rellestäminen on kerrankin ihan oikeasti hauskaa.”

ps. Youtube-pätkä on muuten Angry Joen Vlogista, josta löytää hyvää ryöpytystä muistakin ajankohtaisista peleistä.