Piti iloita viimepäivien kurssinousuista, mutta äkkiä se ei tunnu sopivalta. Seuraava teksti on puhtaasti oma mielipiteeni, enkä toivo sillä syventäväni kenenkään mahdollista mielipahaa.

Aina kun kauheita tapahtuu, reagoi ympäröivä yhteiskunta perin kaavamaisesti: Ensin piehtaroidaan surussa, sitten alkavat noitavainot. Nyt ensimmäiset lynkattavat löytynevät virkamiehistä, jotka eivät onnistuneet tunnistamaan nuoren pyssysankarin pahoja aikeita, vaan antoivat tämän pitää pienoispistoolinsa. Näin selvän syyllisen löytyminen heti alkumetreillä hidastanee protokollaa jonkin verran, mutta ennen pitkää päästään taas perinteisiin menetelmiin: aletaan puhua kontrollin kiristämisestä. Aluksi puututaan aselakiin, tietenkin, aseissahan on kaiken pahan alku. Seuraavaksi perustetaan erityisiä poliisiyksiköitä, joiden tehtävänä on seuloa internetin materiaalia “epäilyttävästä sisällöstä”. Jossakin vaiheessa joku (luultavasti Kristillisdemokraatit) ottaa esiin sensuurikortin - pelit, elokuvat, keskustelupalstat. Kuria ja valvontaa, ja sunnuntaina kirkkoon.

Kerron salaisuuden: Ainoa syyllinen kuoli. Elossaolevien ei auta osoitella sormilla, vaan miettiä järkeviä keinoja ehkäistä samaa tulevaisuudessa. Matti Saaren maanantaina kuulustellut poliisi toimi parhaan tietonsa mukaan, on herjaavaa epäillä muuta - Youtube-videossa ei ollut mitään raskauttavaa, vaikka koeaikana aseen voisi toki evätä jo epäkypsien kommenttien perusteella. Metallipaljastimet, vartijat ja kamerat kouluissa eivät myöskään pelasta yhtään ihmistä: Joku haastateltu sanoi tänään radiossa, etteivät koulut voi olla pelkkää kontrollia ja valvontaa, ja hän oli täysin oikeassa. Ihmisten pahoinvointi ei poistu lähempää kyttäämällä.

Se mistä tänään saimme nauttia, on hyvinvointiyhteiskunnan systemaattisen alasajon lieveilmiöitä. Meillä ei muka ole varaa ylläpitää parempia mielenterveyspalveluita tai puuttua syrjäytymiseen, vaikka Suomi on rikkaampi kuin koskaan aikaisemmin. Epäonnistumisen ja yksinäisyyden tuntemukset eivät ole harvinaisia tuntemuksia hypertehokkuutta ja tulosvastuuta kiljuvassa yhteiskunnassa, toisinaan ne löytävät purkautumiskanavan misantropiasta:

Mutta minusta ei ole niile soitimille;
peiliä en siedä enkä kelpaa kisailemaan
notkuvien hovikeijukaisten pariin;
minä, miehentynkä, suloton ja rujo,
petollisen luonnon runtelema rampa,
ennen aikojani maailmaan syösty
tuskin puoleen väliin valmis keskonen,
niin hutiloitu, tölskitty ja tunaroitu,
että koirat puhkeavat ulvomaan
kun onnun niitä kohti, minä, minä vain
jään paitsi kaikesta kun rauhan aika
jakaa piipittäen nautintojaan, ellei riitä,
että raakun rampuuteni ylistystä
varjon kulkiessa vierelläni. Niinpä minä,
kun en kerran sovi rakastajan osaan
eikä kieli käänny ajan muodin joutavuuksiin,
olen päätökseni tehnyt: ryhdyn roistoksi
ja hylkään tämän ajan turhat huvit.

(William Shakespeare: Richard III)