Niin niin, tämän kevään pelitapausten ykkönen on ilman muuta GTA IV:n ilmestyminen. Myynnin odotetaan nousevan ensimmäisinä päivinä jopa 400 miljoonaan dollariin, joka ainakin oman Live-kontaktilistan viime päivien peliaktiivisuutta arvioimalla näyttäisi toteutuvan - 9/10 kontakteistani on hankkinut pelin sen ensimmäisien myyntipäivien aikana. Hain pelin tietenkin myös itse, ja pienen alkusäikähdyksen jälkeen alan olla sitä mieltä, että kyseessä on kelpo tuotos.

Suurin osa lukemistani arvosteluista on silkkaa suitsutusta, mutta koska olen itse pelien suhteen kaiken nähnyt ja äärikriittinen, en kykene täysin yhtymään täyden kympin revittelijöihin. Nakkaan heti alkuun pöydälle pisteet - 8/10 tai neljä tähteä viidestä, ettei kukaan pääse sanomaan minun kohtuuttomasti mollaavan tätä taideteosta. Se ei olekaan tarkoitus, sillä kyseessä on yksi kevään parhaiten onnistuneista peleistä. Keskityn kuitenkin kritiikkiin, kehuja voi lukea esim. IGN:n arvosteluista.

Täyden kympin (tai viiden tähden) peliin olisi jälleen ollut enemmän kuin riittävät tekniset puitteet: löytyy seksiä, väkivaltaa, päihteitä, autoja ja bling blingiä, sekä uskottavia hahmoja ja immersion tunnetta. Ensimmäisen kerran alkuperäisen Simsin jälkeen huomaan aidosti yrittäväni olla pelaajahahmon ystäville mieliksi viemällä ulos, viettämällä aikaa yhdessä ja jopa pukeutumalla tilanteen vaatimalla tavalla. Se missä ollaan kuitenkin menty (jälleen) lepikkoon, on perinteinen gta-tyyppinen viivasuora juoni, joka sisältää tälläkin kertaa kymmenien ja taas kymmenien ruumiiden tehtailun tietyssä järjestyksessä. Tekijöiden olisi edes kannattanut hiukan kertauksen vuoksi pelata Hitmaniä, niin ehkä olisimme nähneet edes hiukan erilaisia lähestymistapavaihtoehtoja tappotouhuun kuin etuovesta sisään ja tulta kaikilla putkilla. Sen enempää juonta spoilaamatta totean lisäksi, että pelin sankari, slaavi-Niko, on varsinainen pahanilmanlintu sekä kuoleman enkeli ja yhtä vaarallinen työnantajalleen kuin vihollisilleen.

Olen lopen kyllästynyt siihen, että peli pakottaa minut tekemään tietyt jutut tietyssä järjestyksessä. Ei sellainen kuulu tälle vuosikymmenelle. Mikä pahinta, GTA IV:ssa epäonnistumiset eivät edelleenkään haarauta juonipuuta yhtään, vaan pakottavat uusimaan koko pitkän tehtävän! Ei näin, ei ei, pyhä Seemiläisen poika! Liberty Cityn asukkaat haukkuvat väärää puuta, kun mellakoivat pormestarille siltojen aukaisun puolesta, kun kerran syy on ilmiselvästi siinä ettei pelaaja onnistunut suorittamaan jotakin sietämättömän ärsyttävää takaa-ajonakkia riittävän nopeasti.

Se, että puhelimeen kolahtaa viidennen kerran replay-tekstiviesti kun joku runkkari on jälleen päässyt karkuun poliisien avustamana (Älkää minua ampuko, saatanan kilpi-idiootit! Ettekö näe että maasturista roimitaan AK-47:lla) tai kun haaskaan kaikki ammukseni motoristiin, joka onkin vielä sillä hetkellä kuolematon sillä käsikirjoituksen mukaan saan hänet kiinni vasta kun hän saa paikalle toverinsa, saa minut tuntemaan jälleen kerran sääliä pelisuunnittelijoiden armoilla olevia huippulahjakkaita ohjelmoijia kohtaan. Raukkojen kohtalosta tulee mieleen Hitchickers Guiden Marvin: “Here I am, brain the size of a planet, and they ask me to program this linear piece of crap mission. Call that job satisfaction, ’cause I don’t.”

GTA on silti äärimmäisen viihdyttävä peli, ja natkutukseni tarkoitus onkin lähinnä huutaa puskasta, että kymppiin on kuulkaa noviisit vielä maili matkaa. Tekniset puitteet ovat, kuten niin usein aikaisemminkin, täysin riittävät.

Eli ei näin: Hahmo X sanoo: “Tapa tuo mulkku, muuten se tappaa sinut.” Pelaaja ei oikeastaan tahtoisi, mutta koska juoni ei muuten etene, hän päättää suorittaa tehtävän. Pelaaja saapuu kohteen asunnolle, ja ajattelee että parasta olisi varmaan niitata heebo naapuritalon katolta kiikarikiväärillä. Naapuritalo osoittautuu kuitenkin täysin umpeen muuratuksi monoliitiksi (varmaan joku Joseph Smithin elohopeapsykoosissa kuvaamien moniavioisten alkuamerikkalaisten tekemä Jeesuksen kolmannen vaimon hautamonumentti), ja ainoa tapa päästä sisään on marssia ovesta sisään ja tehdä asunnosta aksulla kokkipihveliä. Tietenkin skripti suojelee vihollista niin, että kun hitpointit laskevat tietyn rajan alle, näytetään pakoanimaatio, jota seuraa taas yksi viheliäinen takaa-ajo. Missä - in the name of Dark Lord - on mun homeboyt jotka vahtisi uloskäyntejä juuri tällaisen skriptin varalta? Huoh. Viidennellätoista yrittämällä tehtävä onnistuu ja juoni voi jatkua.

Näin se pitäisi mennä: Hahmo X sanoo: “Tapa tuo mulkku, muuten se tappaa sinut.” Pelaaja ei oikeastaan tahtoisi, mutta sitten alkavat hitmanien iskut, joissa kuolee pelaajan tyttöystävä ja auto menee paskaksi. Tässä vaiheessa pelaajalla keittää, ja hän kutsuu kaverinsa LJ:n tuomaan isojen poikien noitapillin (ryssien rpg), jolla pamauttaa vastapäisen talon tamppausparvekkeelta vihollisen asuntoa. Pahaksi onneksi vihollinen tetsaa juuri keittiöön keittämään sumppia, ja selviää pahoilla vammoilla. Ukuli kiidätetään sairaalaan, ja pöllämystynyt pelaaja harmittelee parvekkeella, että pitipä olla tuuri.

Kostoksi iskusta vihollisen kätyri polttaa pelaajan kämpän ja istuttaa autopommin tämän ajoneuvoon. Pelaaja hämmästelee hetken ihastuksissaan miten dynaaminen ja hieno pelistä on saatu vähällä vaivalla, ja lataa sitten tilanteen parvekkeen epäonnisen sinkolaukauksen jälkeiseen hetkeen. Ambulanssin napatessa haavottuneen vihollisen, pelaaja seuraa tätä sairaalaan ja maksaa narkkarihoitajalle hyvät massit siitä, että tämä hiukan peukaloi morfiiniletkua. Case closed.

Yritän siis viestiä sitä, että pelaajalle pitäisi tarjota mahdollisuus korjata virheensä kuten oikeassakin elämässä, sen sijaan että homma kuitataan replay-tekstiviestillä… Immersio kärsii.

ps. Painttasin tänään ekaa kertaa uudella Minilläni. Kyllä tuohon voisi tottua, vaikka pelasinkin kuin ensikertalainen - syy on täysin GTA:n, jota hakkasin pikkuveljen kanssa yöneljään.